Viikon vinksahdus vaimenee

Aloitin tämän blogin kirjoittamisen seitsemän vuotta sitten. Aiheita on ollut maan ja taivaan väliltä. Välillä olen julkaissut vain minivinksahduksia instagramissa ja facebookissa. Kirjoittaminen on ollut ja on edelleen tapa jäsentää omia ajatuksia, pohtia syntyjä syviä sekä toivottavasti myös vähän ravistella lukijan ja itseni luutuneita ajatusmalleja.

Viikon vinksahdus -blogi ei koskaan ole vinksahdellut viikoittain julkaisemisvuosiensa aikana. Viikon vinksahduksen yksi jujuista on ollut sanoilla leikittely, siitä myös alkusointuinen sanapari Viikon Vinksahdus.

Elämässä on aina loppuja, uusia alkuja, suvantovaiheita, kiertoreittejä ja oikopolkuja. Kesän ja syksyn aikana olen muuttanut, ja työnkuvani on muuttumassa. Olen myös pohtinut tätä blogia - ensimmäistä henkilökohtaista ja julkista kirjoitusalustaani. Olen kyllä kirjoittanut verkossa ja lehdissä ennenkin, mutta aina johonkin organisaatioon liittyen.

Otin jo kesällä kuvan uuteen vaiheeseen siirtymässä olevasta voikukasta. Yksi vaihe on valmis, on aika jatkaa matkaa mihin tuuli viekään. Niin on tämäkin blogi. Viikon vinksahdus on kuin voikukka. Kukki hetken. Toisille toi iloa ja toisille oli rikkaruoho. Käy muutoksen tuuli: "Puuh" - ja matka jatkuu. Missä ja milloin uusia kirjoituksia puhkeaa kukkaan, sitäpä ei vielä voi tietää. Viikon vinksahdus vaimenee. Jossain joskus joku muu julkaisutapa odottaa nupullaan.

Vinksahtanutta loppuvuotta ja puuh! Kaikkea hyvää tulevaan vuoteen!

Johanna

kohta entinen viikon vinksahtelija

Kasa aakkosia

Sain diagnoosiksi kasan aakkosia. Se oli yllätys. Tai oikeastaan ei tainnut kuitenkaan olla. Kasa aakkosia oli menolippu tai maailmanympärireissu löytöretkelle itseeni, lapsuuteeni, perheeseen ja sukuun.

Yllätys se oli sillä tavoin, että vaikkapa viisi vuotta sitten en olisi voinut edes kuvitella, että minulla olisi ADHD/ADD eli aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö (F90.0). Minullahan oli pari tutkintoa, monipuolinen  ja monialainen työhistoria, kokemuksellisesti rikas ja värikäs elämä... Eli juuri niitä asioita, joita monella adhd-aikuisella on. Hups, rasti siihen ruutuun.

Ehkä jossain syvällä sisimmässäni olin tajunnut, että en ehkä ole tai toimi niin kuin useimmat ns. normaalit ihmiset toimivat. Kuormituin eri tavalla, ja jotkut asiat olivat vaikeita ja raskaita minulle. Toisaalta minulla oli vilkas mielikuvitus ja harvoin tylsää arkea. Hups, taas niitä monelle adhd-ihmistyypille tavanomaisia juttuja, eli rasti siihenkin ruutuun.

Tarviiko edes kertoa, että elämänhistoriaani kuuluu myös aika monta muuttoa ja kariutuneita parisuhteita. Hupsista taas... Pikkuleivät palavat karrelle uunissa, kun innostun tekemään muuta tai vajoan ajatuksiini.... Tavaroita hukassa... Kolhuja ja murtuneita varpaita? Hups, hups ja taas kerran hups... Aika monta rastia ADHD-ruuduissa.

Havahduin, kun läheisen ihmisen diagnoosin myötä eteeni avautui uusi maailma. Tai sama tuttu oma maailma, mutta täynnä värejä, viitteitä, alleviivauksia, tekstityksiä, nuolia ja HUOM! HUOM! -merkkejä joka paikassa. Ai tämäkin siis voi liittyä ADHD:hen? Tällaista löytöretkeä tai maailmanympärimatkaa pääsee harvoin kokemaan. Löytöretki sillä tavoin, etten olekaan ainoa. Meitä on todella monta ihmistyyppiä, joilla on sama läjä aakkosia. Tässä blogissa puhun ennen kaikkea omista kokemuksistani ja aikuisena diagnosoidusta ADHD:stä.

Nauraa käkätin itsekseni vedet silmissä, kun luin ja katsoin aakkosaiheisia meemejä ja videoita. "Mä niin tajuun tän!" ja "Nää niin tajuu mut!". En ollut yksin, en todellakaan ollut yksin.

Voi sitä vertaistuen iloa ja riemua, kun liityin erilaisiin ADHD-ryhmiin sosiaalisessa mediassa. Kasa aakkosia eli ADHD tai ADD, tai sekä-että näkyy ihmisissä eri tavoin. Kaikkea elämässäni ei voi kasalla aakkosia selittää, joitakin asioita kyllä.

Kyllä, ADHD on vaikeuttanut moniakin asioita elämässäni. Kasa aakkosia ei ole pääsylippu helppoon elämään. Ikävä kyllä hoitamaton ADHD näkyy vankiloissa. Vangeilla ADHD:tä on noin 25-30% enemmän kuin muulla väestöllä. Kaikki vilkkaus tai hajamielisyys ei ole tarkkaavaisuushäiriötä. ADHD ei tartu ihmiskontakteissa, se ei leviä vesijohtoveden välityksellä eikä se ole muoti-ilmiö, jonka voi hankkia itse itselleen. Nykyään siitä vain puhutaan enemmän, ja kun ihmiset havahtuvat ehkä lukuisten ongelmien kautta siihen, että voisiko kyse olla ADHD:stä, niin sitten ihmiset myös hakeutuvat tutkimuksiin herkemmin. YLE uutisoi juuri tällä viikolla, että diagnoosien määrä on lisääntynyt räjähdysmäisesti ja myös virhediagnooseja on tehty. Sairauksissa ja häiriöissä voi olla virheellisiä diagnooseja, ja on hyvä, että kaikkien virheellisten diagnoosien oikeellisuutta voidaan myös tarkistaa ja muuttaa. "ADHD-diagnoosi edellyttää, että sille tyypillisiä oireita on useita ja että ne häiritsevät elämää usealla eri osa-alueella pysyväisluonteisesti." (Lähde Terveyskirjasto) Miten useat oireet ja häiritsevyys on ollut esillä lapsuudesta asti on se tärkeä asia, joka tuleekin diagnosointivaiheessa selvittää ja samalla sulkea pois ettei kyse ole muusta sairaudesta, kuten vaikkapa mielialahäiriöistä.

ADHD ei sellaisenaan ole lottovoitto eikä tuomio. Siitä ei voi parantua, mutta apuja löytyy. Usein jo pelkkä diagnoosin saaminen voi tuntua helpotukselta. Toisilla ensimmäinen lääkitys toimii heti, toiset joutuvat hakemaan sopivaa lääkitystä ja annostusta pitkäänkin. Muita apukeinoja on esimerkiksi terapia, kuntoutus, erilaiset psykososiaaliset tukimuodot ja arjen elämää helpottavat toimintamallit. Mikä niistä auttaa eniten, sitä on vaikea sanoa, sillä kasa aakkosia vaikeuttaa elämää eri ihmisillä eri tavalla. Sain oman diagnoosini keski-ikäisenä, ja olin oppinut ja omaksunut vuosien varrella, joskus vastoinkäymisten kautta, erilaisia itseäni auttavia keinoja. Säännöllinen päivä- ja viikkorytmi, riittävästi luonnossa liikkumista, läjäpäin muistilappuja, tehtävälistoja, kännykän muistutustoiminto ja toimiva lääkitys - tässä muutama apukeino selvitä elämässä, kun "päässä on jatkuvasti 16 kanavaa käynnissä".

Aakkostyypeillä on jokaisella omat hankaluutensa sekä myös omat tähtihetkensä ja suojaavat tekijänsä. Omat suojaavat tekijäni ovat olleet vanhempani, ja oma kiinnostukseni uuden oppimiseen ja tietoon. Lapsuudenkodissani luettiin paljon ja oltiin kiinnostuneita maailmanmenosta. Näillä eväillä oli suht' helppo opiskella, vaikka kaikkien kolmen tutkinnon suorittaminen ei toden totta ole ollut kovin suoraviivaista. Monta asiaa on ollut elämässäni hyvin, ja verrattuna ehkä monen muun aakkoslaisen elämään, olen ollut etuoikeutettu turvallisesta lapsuudesta hyvään työterveyshuoltoon. 

Aakkoselämässä on harvoin tylsää, vaikka jonkun impulsiivisen päähänpiston olisi voinut jättää tekemättäkin. Toisaalta eräänä kesänä, kun olin varpaanmurtuman vuoksi jokusen viikon sairaslomalla, pystyin päivätolkulla makaamaan pihakeinussa bongailemassa pilviä ja ajattelemaan kaikkia ajatuksia kuudellatoista kaistalla. Sekin oli upeaa aikaa, vaikka harmittikin töiden puolesta.

Todennäköisesti lähipiirissäsi on ihmistyyppi, jolla on kasa aakkosia. Tuo ihmistyyppi voi olla superrasittava tai -rakas tai sekä-että. Me kannamme kasaa aakkosia mukanamme joka päivä. Jonain päivinä tai hetkinä se tuntuu kuin supervoimalta, se on voimavara ja alituisen inspiraation lähde. Niinä toisina päivinä tai hetkinä kasa aakkosia ei todellakaan kiinnosta. Ei jaksa, ei kiinnosta.

Meistä jokainen on ennen kaikkea kokonainen, uniikki ihminen, ei diagnoosi. Minä olen minä, en pelkästään kasa aakkosia.

En tiedä millaisella löytöretkellä olet jo ollut tai millaiselle matkalle olet vasta astumassa, mutta toivotan sinulle ihanaa matkaa itseesi. Olet kuitenkin upea ihmistyyppi, ja hienoa, kun pääset tutustumaan itseesi!

Johanna

ADHD/ADD -tyyppi ja paljon muutakin, kuten vaikkapa bloggari, maisteri, keski-ikäinen kirppisbongari...

P.S. Jos arvelet, että sinulla tai läheiselläsi on myös kasa aakkosia, niin suosittelen löytöretkeä. Tässä pari linkkivinkkiä:

Mikä on ADHD? - ADHD-Aikuiset

Etusivu - ADHD-liitto

ADHD (aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö) (kaypahoito.fi)

Onnettoman puutarhurin onnellinen sato

Olipa kerran onneton puutarhuri, joka ei osannut hoitaa kasveja. Kukat kuolivat, ruoho lakastui ja linnut söivät kylvetyt siemenet.

Puutarhurilla oli pihallaan yksi puu. Onnettoman vinorankainen luumupuu, jonka oksat törröttivät sinne tänne kuin variksenpelätin.

Eräänä kesänä tuo luumupuu teki valtavan suuren sadon. Puutarhuri ei ymmärtänyt miten se oli mahdollista. Hän ei osannut hoitaa puutarhaansa, eikä myöskään luumupuutaan.

Tuona kesänä sato niin suuri, että alimmat oksat viilsivät maata luumujen painosta. Puutarhuri oli ihmeissään: "Mitä minä teen kaikilla näillä luumuilla?!"

Sitten puutarhuri oivalsi. Hän oli saanut tämän sadon ilmaiseksi, niinpä hän myös aikoisi jakaa sen ilmaiseksi. Puutarhuri laittoi ilmoituksen ja ihmisiä tuli hakemaan luumuja pitkin maita ja mantuja.

Luumuja hakiessaan ihmiset keskustelivat puutarhurin kanssa. Yhtäkkiä sato oli suurempi kuin pelkät luumut. Sadosta oli tullut yhteys ihmisten välille.

Onneton puutarhuri oli hyvin onnellinen.

Sen pituinen se.

Kesäkeitto ja muut ruokapöydän viholliset

Ennen vanhaan asiat olivat aina paremmin. Oikeastaan ei ollut, mutta jotain ajasta "ennenvanhaan" kaipaan. Kaipaan sitä aikaa, kun lautasella oleva ruoka ei ollut vihollinen. Aikaan, jolloin kohtuullisuus oli ihan kelvollinen sana. 

Ennen vanhaan kouluissa oli useampia kasvisruokapäiviä ilman, että vanhemmat tai jotkut somepahoinvoivat ihmiset saivat itkupotkuraivareita. Oli kesäkeittoa, pinaattiohukaisia ja ohrarouhepuuroa. Näistä pinaattiohukaiset olivat monen herkkuruokaa, kesäkeitto ei juuri kenenkään. Kesäkeitosta huolimatta vanhemmat eivät nousseet barrikadeille, kun lapset eivät saaneetkaan lihaa koulussa.

Toisten mielestä nugetit ja nakit voivat sisältää vain eläinten lihaa. Toisten päivä voi mennä pilalle, jos kasvispullat ovat lihapullien vieressä buffetpöydässä. Ihan niin kuin kesäkeiton jalostetumpi muoto eli kasvispulla olisi ulkoavaruudesta saapunut koronarokotettakin vaarallisempi otus, joka tuhoaa tavallisen lihansyöjän ruokailuhetken pelkällä olemassaolollaan. Kasvisruoka ei tartu aerosolien kautta. Tärkeä, mutta vähän noteerattu uutinen viime viikolta kertoi, että Helsingin yliopiston vastaanotoilla ja juhlissa tarjotaan vain vegaanista ruokaa. Mikä ihmisoikeusloukkaus kaikkia niitä ihmisiä kohtaan, joiden päivittäinen ravinnonsaanti perustuu pelkästään HY:n juhlaruokiin! Voi niitä vegaaniuuteen pakotettuja poloisia!

Epäilen tosin, että kenenkään ruokavalio ei voi koostua pelkästään eläinperäisestä proteiinista. Jos koostuu, niin olisin huolissani. Kasvikunnan tuotteita jokainen syö tai juo jossain muodossa.

Taustaksi kerron, että kesäkeitto oli oma kouluruokainhokkini heti ykköspaikkaa pitävän maksalaatikon jälkeen. Silti ihmettelen, että jossain vaiheessa 70-luvun ja maailmanlopun välillä kesäkeitosta tuli toisille vihollinen. Niin suuri vihollinen, että sen mukana kaikesta kasvisruuasta tai sen vastustamisesta tuli poliittista. Ei siis enää makuasia, vaan poliittisen kannan ilmaisu.

En ole minkään fanatismin fani, en pelkkä lihansyöjä, en vegaani enkä edes vegetaristi. Tein silkasta ruoka-anarkian ilosta kesäkeittoa ja ylitin kesäkeittoantipatiani. Hah, se oli hyvää. Syön toistekin!

Kesäkeitto kunniaan! Porkkanaparaati! Myskikurpitsamielenosoitus! Mukulasellerimarssi!

Johanna

vinksahtanut porkkananpurija

Talvisodan jälkitunnelmissa

Olen viime aikoina miettinyt paljon äitejä.

19, 20, 21, 22... Iät ovat lasten ikiä. Kaikki ovat olleet jonkun lapsia. Kun käyt seuraavan kerran jollain hautausmaalla, niin varaa hetki käynnille sankarihaudalla. Siellä on hautakiviä, joissa syntymäpäivän ja kuolinpäivän välissä on kulunut 19, 20, 21, 22... vuotta elämää, joka päättyi liian varhain. 

Suomen talvisodan päättymisestä on kulunut 13.3.2022 82 vuotta. Veteraanisukupolvea elää vielä ja heitä kunnioitetaan ja arvostetaan. Itsenäisen Suomen aikaa on aina värittänyt sota tai sotien muistot.  Sodan varjo on ollut läsnä jokaisessa itsenäisyyspäivässä, vaikka rauhan aikaa on ollut jo kymmeniä vuosia. Viime vuosina olin ajatellut, että voisiko näistä sodan poteroista jo päästä liikkeelle, elämään ihan tavallista elämää ilman sodan varjoa. Sodat oli kuitenkin jo sodittu. Rauha ja itsenäisyys oli vakaata, ja Suomi kansainvälinen toimija monessa verkostossa. 

Pari viikkoa sitten huomasin humpsahtaneeni - en kuralätäkköön,  vaan talvisodan henkiseen poteroon. Näinkö pitkälle luulin päässeeni pois noista henkisistä poteroista. Ja mietin äitejä. Äitejä, jotka 82 vuotta sitten saattelivat lapsensa sotaan ja sitten lapsensa hautaan.

Sota Euroopassa on taas totta. Mietin äitejä Ukrainassa ja Venäjällä. Toiset lähettävät lapsensa puolustamaan ja toiset hyökkäämään. Molemmat joutuvat saattamaan lapsensa hautaan.

Mietin Syyrian äitejä vuonna 2015. Tilanne oli erilainen. Vihollinen ei tullut rajan takaa, vaan sekasorto oli sisäistä, vihollinen saattoi olla kaveri naapurikorttelista. Sama murhe kaikilla äideillä.

Mietin äitejä. Heitä ei näy rauhanneuvotteluissa. Ehkä pitäisi. Äideillä on sydän isompi kuin kunniankaipuu.

Kuvittele äitejä neuvottelupöydässä. Laitetaanko sinun lapsesi vai minun lapseni arkkuun, vai pääsisimmekö kenties johonkin muuhun ratkaisuun?

Talvisodan päättymisen muistopäivän jälkitunnelmissa sankarihaudalla mietin äitejä. Mietin itseäni. Toivottavasti sankarihautoja ei tarvita lisää. Talvisodasta on kulunut jo 82 vuotta, mutta rauha sanana tuntuu yhä tärkeämmältä. 

Johanna

vinksahtanut rauhantoivoja

Uuden kynnyksellä

Kohti uutta!

Aina aika ajoin jokainen meistä on uuden kynnyksellä. Joskus tuo uusi ylitettävä kynnys on haluttu, toivottu ja odotettu. Joskus se tulee yllättäen. Joskus liian yllättäen, ettei siihen osaa varautua. Joskus ihanasti yllättäen. Joskus kynnys tuntuu toivottaman vaikealta ylittää.

Uusi kynnys voi olla työpaikan vaihto, tai ensimmäinen työpaikka, opiskelun aloittaminen, uusi koti, yhteisen kodin perustaminen, avioero, lapsen syntymä, eläköityminen, oma sairastuminen, läheisen sairastuminen, läheisen kuolema. Kaikenlaisia kynnyksiä. Pieniä tai isoja kynnyksiä. Eteenpäin on mentävä. On otettava askel. Ja toinenkin.

Elämä ennen tuota askelta. 

Ja elämä tuon askeleen jälkeen.

Kynnys on ylitetty.

Oikeastaan mikä tahansa kynnys on ylitettävänä, niin se on ylitettävä, tavalla tai toisella. Ei elämää voi elää toinen jalka porstuassa ja toinen ulkoportaalla. On joko mentävä sisään tai lähdettävä ulos, noin niin kuin kuvainnollisesti, ja joskus ihan konkreettisesti.

Vuoden vaihtuminenkin on jonkin sortin kynnys. Kas vielä hetken on vuosi 2021 ja sitten se onkin jo historiaa. On aika harjoitella vuoden 2022 kirjoittamista.

Hyvää uutta vuotta!

Johanna

Ensimmäinen joulu

Moni joulu voi olla ensimmäinen. 

Ehkä tänä jouluna vietät ensimmäistä jouluasi

- rakastuneena

- yhdessä puolisosi kanssa

- uudessa kodissa

- lapsesi kanssa

- oman perheen kanssa

- isovanhempana

- suvun ympäröimänä

- töissä

- karanteenissa

- sairaalassa

- yksin

- turvassa

- eron jälkeen

- ilman läheistäsi

- läheisesi kuoleman jälkeen

- keskellä muutosta

Ensimmäisellä joululla muuttuneissa olosuhteissa on merkitystä. Se voi olla hyvällä tavalla ikimuistoista tai muisto siitä voi tehdä kipeää. Tämän ensimmäisen joulun jälkeen seuraavat joulut eivät ole enää samalla tavalla ensimmäisiä. Ne voivat olla vain uudella tavalla ensimmäisiä.

Sinulle, joka vietät tänään jollain tavalla ensimmäistä joulua, lähetän lempeän ajatuksen jouluusi. Tämä ensimmäinenkään joulu ei kestä ikuisesti. Kanna kiitollisuudella siitä niitä muistoja, jotka ovat säilyttämisen arvoisia. Anna niiden muistojen varista kuin kuivuneet neulaset, jotka vain pistelevät sydäntäsi.

Hyvää joulua sinulle! 💗

Johanna