En usko, että puhumattomuus ja kykenemättömyys käsitellä omia tunteitaan olisi suomalaisen kansan geeneissä, enemmän se taitaa olla opittu toimintamalli. Yhtä hyvällä omallatunnolla voisi sanoa, ettei osaa ajaa polkupyörällä, koska on suomalainen. Jos et osaa, niin kannattaisko opetella? Siitä voipi olla hyötyäkin. Pyörällä on kivaa ajaa ja omia tunteitaan on hyvä tunnistaa ja tuntea.
Ajan vanhahkolla autolla, jonka takakontti jäätyy aina kovalla pakkasella. Kyvyttömyys tuntea ja tunnistaa omia tunteitaan ja haluttomuus kasvaa ihmisenä on kuin hilloaisi tunteensa sellaiseen herkästi jäätyvään takakonttiin ja odottaisi, että joku muu/kevät/autohuolto/elämän rakkaus jaksaisi sitä lämmitellä ja sulatella.
Vaan kun ihmisellä ei ole takuuta, mutta takuuvarmasti ja aikuisen oikeasti omavastuu omasta elämästään ja omien tunteidensa käsittelystä.
Veikkaan, että useimmilla ihmisillä ei ole niin traumatisoitunutta lapsuutta, etteikö voisi ottaa vastuuta omista tunteistaan. Tunteita on monenlaisia. Joskus ne vyöryävät yli ja se voi sattuakin, mutta eniten hallaa ihminen tekee itselleen, jos ne tunteet sysää syrjään sinne tunteiden syväjäädytettyyn takakonttiin.
Jostain syystä niitä tunnepurkauksia sitten kuitenkin tulee vaikkapa humalatilan yhteydessä, mutta alkoholilla on huono lämmitellä jäätyneitä tunnetakakontteja. Jotain muuta tarttis tehdä.
Jos ei tunne ja tunnista omia tunteitaan, niin silloin elää vain puoliteholla. Paljon hyvää ja ihanaa jää kokematta, jos ei osaa tai uskalla rakastaa täydellä teholla. Rakkaudessa ja rakastumisessa on tietty se riski, että tulee hylätyksi, mutta se riski kannattaa ottaa. Elämä ilman rakkautta on kuin haalea keitto pakkaspäivänä - ei innosta, ei kiinnosta, ei lämmitä.
Keväinen aurinko sulattelee jäätyneitä takakontteja. Tunteiden takakonttien sulatus on jokaisen omalla vastuulla. Jos sinua itseäsi ei kiinnosta sen sulattaminen, niin ketä sen pitäisi kiinnostaa?
Tunteikasta viikonloppua!
