Rakastan joulua. Kun marraskuussa kuulin ensimmäisen kerran sanan hygge, tajusin mistä joulurakkaudestani on kyse. Kiitos tanskalaiset tuosta oivallisesta sanasta hygge, joka tarkoittaa suunnilleen kiireetöntä oloilua ja nautiskelua. Joulurakkauteni on lyhyesti jouluhygge.
Ehdottomasti jouluhyggeni eli kiireetön joulunautiskelu alkaa Jouluradiosta ja sen odottamisesta. Mikä ihanuuksien ihmemaa: radiokanava, joka soittaa non-stop 24/7 joulumusiikkia ilman höpinöitä ja mainoksia. Jouluradio on jouluhyggeilijän hardcorekamaa. Vaikka suomalaiset joululaulut ovat tutkitusti vähän melankolisia ja kuolemaväritteisiä, niin oikein laulettuna jopa Varpunen jouluaamuna saa varpaat villasukissa liikkeelle.
Joululauluista voi myös löytää uusia aarteita tai uudistaa vanhoja tuttavuuksia. Taivas sylissäni, Joulupuu on rakennettu (ehdottomasti kaikki säkeistöt), Pentatonixin Mary did you know tai Raskaan Joulun heviversio Tulkoon Joulu ovat puhuttelevia vuodesta toiseen. Lauluja löytyy joka lähtöön, unohda inhokkisi ja löydä oma jouluhyggebiisisi. Toisia joululauluja voi vain hyräillä hiljaa, mutta toisia pitää taas luukuttaa täysillä.
Jouluhyggeen kuuluu myös jouluradion lisäksi Kauneimmat joululaulut. Kestosuosikki kerää vuodesta toiseen täysiä kirkkosaleja, sillä joululauluja on hyggekivaa laulaa myös porukalla. Jouluradiosta lauluja toki kuunnellaan, mutta vielä mukavampi niitä on laulaa. Lasten pyynnöistä
huolimatta laulan Jouluradion tahdissa ajomatkat.
Kun joululaulut resonoivat pari kolme viikkoa omassa kehossa, se saa lapsuuden hellät joulumuistot liikkeelle. Ennen joulua käytiin katsomassa Stockmannin jouluikkunaa. Jouluja kuitenkin vietettiin Himangalla Keski-Pohjanmaalla, sillä molemmat mummulat olivat kätevästi samalla kylällä. Lapsuus 70- ja 80-lukujen taitteessa oli aika yksinkertaista. Telkkarissa oli korkeintaan kolme kanavaa ja kaupat menivät jo iltapäivällä kiinni. Talvella oli aina lunta ja molemmissa mummuloissa oli hyvää ruokaa ja lahjoja lastenlapsille. Jouluun kuului - totta kai - joululaulut, tonttulurituksia ja syvää sanomaa.
Jouluhyggeen kuuluvat myös jouluisat puuhastelut, kuten joulukorttien kirjoittaminen, jouluntuoksuiset leipomiset ja lahjojen pakkailu aatonaattona tietysti joululaulujen soidessa. Jouluhyggeilyni ei ole ihan saavuttanut koko perheen innostusta, mutta uskon siedätyksen voimaan tässäkin asiassa.
Jouluhyggeä on myös sopiva jouluähky aattoiltana hyvän kirjan ja suklaan kera. Joulukirkossa hengellinen jouluhygge täyttää sielun ja ruumista voi taas ravita jouluhyggetahtisen ulkoilun jälkeen kinkkulimppuvoileivällä. Joululaulut, hyvä ruoka, joulun sanoma, yhdessäolo, kiireettömyys, suloinen hössötys, ihanat jouluelokuvat - ah, kaikkea tätä jouluhygge.
Jos lahjapaketeista ei tänä vuonna löydykään hyvää jouluhyggekirjaa, niin olen jo
lainannut muutaman kestosuosikin kirjastosta hyggeilykaveriksi.
Suklaata on pakettien ulkomuodoista päätellen jo tulossa. Tässä voipi
myös tunnustaa sen, että harvoihin, mutta sitkeisiin paheisiini kuuluu
paketoitujen lahjojen hypistely.
Lapsena kävi joskus sellainen
työtapaturma, että paperi saattoi vahingossa repeytyä hypistelyn aikana,
mutta ajan myötä olen kehittynyt hypistelemään lahjoja varovaisemmin ja
tarkemmin. Lahjan koko, paino ja muu sormituntuma antavat yleensä hyvän
osviitan mitä on tulossa. Joku voisi pitää tätä lapsellisena puuhana,
mutta minulle se on osa jouluhyggeilyn hifistelyä.
Ehdottomasti ihanasti leijaileva lumisade kuuluu myös jouluhyggeen,
mutta sillä on ollut viime vuosina Etelä-Suomessa hiukan
toimitusvaikeuksia. Jos maa on musta, niin sitten voi katsella
Lumiukko-piirrettyä korvaushoitona.
En usko olevani ainoa jouluhyggeä onnellisesti poteva, tämä taitaa olla jossain määrin positiivinen epidemia. Jos katselet ympärillesi ja näet kaiken sen ulkoisen äkäisyyden taakse, niin ihmiset kaipaavat kuitenkin jouluhyggeä. Joulun aika saa ihmiset herkistymään. Siitä on osoituksena, että erilaiset joulukeräykset, kuten seurakuntien, eri järjestöjen ja sosiaalitoimen järjestämät joululahjakeräykset vähävaraisille ihmisille ovat suosittuja. Omalla paikkakunnallani näihin tuli kärrytolkulla leluja, mukavuuslahjoja ja herkkuja. Joulun aika osoittaa, että ihmisillä on kuitenkin kyky nähdä toisen hätä ja toivoa paremmasta on.
Jouluun voi kuulua ahdistusta, riitelyä ja kulisseja, mutta sehän ei tietenkään ole jouluhyggeä. Varsinkaan jouluna en halua mässäillä sillä mikä on huonosti, vaan olla kiitollinen siitä mikä on hyvin. Jouluhygge on tavoiteltava olotila, sillä silloin kaikilla on mukavaa, maassa on rauha ja ihmisillä on hyvä tahto. Voiko ihminen muuta toivoa?
Hyvää jouluhyggeä sinulle lukijani!
Johanna
perjantai 23. joulukuuta 2016
perjantai 16. joulukuuta 2016
Shoppailuja ja vessajuttuja
Joulukuussa useilla askel käy kohti pienten jouluhankintojen ostoa. Toiset shoppailevat netissä ja toiset perinteisesti kivijalkakaupoissa ja kauppakeskuksissa. Tekipä ostoksia missä tahansa, niin jotenkin sitä ihmispolo olettaa, että asiat sujuvat jouhevasti. Nettikaupassa tuotteet pitää löytyä sujuvasti, kuvat ja tiedot asianmukaisesti ilmoitettuna. Nettikaupassa käyskennellessä kahvia voi hörppiä samalla kun klikkailee ostoskoriin tavaroita. Liveshoppailu vaatii toimintojen suorittamista yksi asia kerrallaan. Sumppikuppi kourassa ei voi hiipparoida vaatekauppaan ja toisella kädellä selailla kirjakaupan uutuuksia. Liveshoppailu on virtuaalista vaativampaa ja tarvitsee sitä toimintojen ja palvelujen jouhevuutta.
Jos lähtee kuluttamaan vähäisiä varojaan täpötäyteen kauppakeskukseen, niin sitä ihmisreppana jotenkin odottaa perusinfrastruktuurin toimivuutta. Autolla matkaavat odottavat parkkipaikkoja, kauppoja pitäisi olla erilaisia (lelukauppaa, kirjakauppaa, vaatekauppaa, urheiluvälinekauppaa jne). Jotta ihmisraasu jaksaisi shoppailla, on hyvä olla eri sorttista kahvilaa ja ruokapaikkaakin tarjolla. Hyvää palvelu on tietysti toimivat infotaulut, pankkiautomaatit ja vessat.
Hyvässäkin kauppakeskuksessa yleensä kaikki muu on kunnossa paitsi vessat. Miksi siis vessojen suunnittelu ja ylläpito on niin vaikeaa? Maailmassa on paljon hyviä asioita osoituksena ihmiskunnan aivojen kehittyneisyydestä. Ihminen on onnistunut rakentamaan soveliaat vempaimet avaruusmatkailuun ja todistetusti myös putkiremontteja voidaan tehdä parissa viikossa. Miksi siis kauppakeskusten we-tilat on niin käyttäjätylyjä?
Kerron teille lyhyesti millainen seikkailu on joulushoppailujen naistenvessassa käynti. En ole käynyt miesten vessassa, mutta en usko niiden suunnittelun tai kunnon olevan yhtään parempia. Useimmilla naisilla on ostosreissullaan mukana takki ja käsilaukku. Erityisesti talvella takki on pitkä tai ainakin pitkähkö. Saattaapi olla mukana vielä pitkä ja paksu kaulahuivi ja kauppakassejakin muutama. Menet vessaan kaikkien näiden kimpsujen ja kampsujen kanssa. Avaat vessan oven ja teet pikaisen tilanneanalyysin. Jos vessan silmämääräisesti tarkistettu hygieniataso näyttää hyväksyttävältä astut sisään. Etsit katseellasi paikan mihin voit laittaa pitkän villakangastakkisi ja huivisi. Ai hitsi, vessassa olikin vain yksi naulakko. Takki ja huivi pysyy naulakossa vain nippa nappa ja takin helmat hipovat roskista tai minilavuaaria ja itsestään tiputtelevaa käsisuihkua. Käsilaukku laitetaan... öh vessan oven kahvaan. Joskus ovenkahvat ovat niin löysiä, että käsilaukku ovenkahvassa avaa oven itsekseen. Jep, koettu on. Pikainen tarkistus, että vessapaperia on telineessä. Jes, tämähän menee hyvin. Tässä vessassa on ehjän pytyn lisäksi naulakko, vessapaperia ja roskis. Melkein luksusta. Täällä kauppakeskuksessahan voisi käydä vaikka toisenkin kerran.
Pahempi skenaario, joka on joskus myös totta. Ainoa vapaa ja toimiva vessa on törkyinen. Aloitat sen siivoamisen sillä silppumaisella puun jatkojalostustuotteella, jota myös vessapaperiksi kutsutaan. Molokin kita, josta yrität repiä paperia, repii kätesi samalla. Huomaat, että vessan ainoa naulakko on kadonnut, eikä uutta ole tilalle taiottu. Keräät koko pitkän takkisi helmoja myöden kainaloihin asti ja puserrat kädet tiukasti kylkiä vasten, ettei helma vahingossa valahda pyttyyn. Kaulaliina on tiukasti kaulan ympärillä, ettet voi hengittää kunnolla, sillä et myöskään halua, että kaulaliinakaan valahtaa pyttyyn. Vessan lattia on niin märkä ja kurainen, ettei laukkuja voi laittaa lattiallekaan. Laukku ja ostoskassit roikkuvat ovenkahvassa ja pidät löysää kahvaa toisella kädellä paikoillaan. Toisella kädellä raavit lisää silppua molokin kidasta, kunnes katkaiset kyntesi kartonkihylsyyn. Vessapaperintekele pääsi loppumaan. Huvittaako tällaisen kokemuksen jälkeen jatkaa shoppailua tai tulla uudestaan samaan kauppakeskukseen? Edes vessojen maksullisuus ei aina takaa mukavaa asiointia.
Joskus kaupoissa näkyy niitä erilaisia hymynaamarivejä, joista voi valita sopivan naaman palveluun laatuun. "Oliko hedelmätiskimme tarjonta mitä halusitkin? Voisiko näitä olla vessoissa? Onko ostoskeskusten vessojen suunnittelu jotenkin ylimaallisen vaikeaa tai arkkitehtien pakkopulla, vai voisiko sen ajatella olevan hyvän palvelun merkki, kuten parkkipaikat, toimivat rullaportaat tai infotaulut.
Seuraavan kerran, kun joku suunnittelee vessaa, niin ottakaa käyttäjän näkokulma mukaan. Tässä maksuttomat ohjeet vessan käyttömukavuuden suunnitteluun. Menkää sinne mielikuvitusvessaan. Pyörähtäkää ympäri. Mahtuuko kääntymään ympäri? Jos ei, niin suurentakaa tiloja. Istu pytylle. Kolahtaako polvilumpiot vessan oveen? Vieläkin saa suurentaa tilaa. Laita pitkä takki naulaan. Jaa, uupuuko naulakko? Suunnittele se. Valahtiko takin helma roskikseen/pyttyyn/lavuaariin? Ups. Ei se haittaa, tämä on vielä virtuaalivessa. Siirrä naulakon paikkaa tai sitten roskista/pyttyä/lavuaaria. Hyvinhän tämä sujuu, vessa on kohta valmis. Laita läppärilaukkusi naulakkoon. Ei, et voi laittaa sitä lattialle, sillä oikeassa elämässä on Suomessa loskakeli ja vessanlattia on märkä kurasta. Eikö läppärilaukkusi mahdu takin kanssa samaan naulakkoon? Sitten tarvitsee varmaan suunnitella toinen naulakko. Noin, reippaasti vain.
Mennäänpä vaikeampiin asioihin. Vessapaperiin. Telineen pitää olla sellainen, ettei kukaan varmasti varasta pizzalautasen kokoista wc-paperikiekkoa vahingossa. Sahanlaitaterän pitää pystyä repimään vessapaperi, muttei teriä pitäisi teroittaa liian teräviksi, ettei asiakkaiden kädet ole verillä. Verinen vessa voi karkoittaa maksavia asiakkaita. Vessapaperin laadun valinta on kinkkinen asia. Liian ylellinen paperi voi houkuttaa ihmisiä pitkille istunnoille ja liian ohutta paperia kuluu taas kelatolkulla, sillä silppua pitää olla reilu kourallinen per pyyhkäisy. Toivottavasti kaikki vessojen suunnittelijat ovat läpäisseet sen kurssin "Kuinka valita paras taloudellishygieeninen wc-paperi julkisiin tiloihin?". Sitten vielä we-lukot ja yksi julkinen we onkin taas valmis.
Seuraavana päivänä voikin suunnitella we-tilojen yhteisten käsienpesualtaiden sijoittelun ja aikuisten oikeasti toimivan käsienkuivausjärjestelmän, mutta välillä aivojen pitää saada levätä. Eiväthän ongelmat vessojen suunnitteluun lopu. Ajatteles nyt, tulet vessasta pitkä takki helmat kainaloissa ja kaulaliina, käsilaukku ja pari kauppakassia. Menet pesemään kädet. Yrität nykiä talvitakin hihoja vähän ylemmäs ja varoa ettei kaulaliinan hapsut ole lavuaarissa. Käsilaukkua puristat kainalossasi. Laitat kauppakassit - niin minne? Hups, naulakoita ei olekaan suunniteltu käsienpesualtaiden luokse. Se kurssi taisi ollakin vapaaehtoinen, se "WC-käynnin prosessikaavio jouluruuhkassa."
Idealistioptimistina uskon, että vielä koittaa aika täydelliselle ostosparatiisien we-kokemukselle. Siihen asti voin länsimaalaisen hyvinvointivaltion kasvattina marista ja kirjoittaa kurjista kauppavessoista. Valitan vessoista, kun ihmisillä ei ole edes puhdasta vettä. Taidan elää vessakuplassa. Sori.
Lystikkäitä vessakokemuksia toivottaen,
Johanna
Jos lähtee kuluttamaan vähäisiä varojaan täpötäyteen kauppakeskukseen, niin sitä ihmisreppana jotenkin odottaa perusinfrastruktuurin toimivuutta. Autolla matkaavat odottavat parkkipaikkoja, kauppoja pitäisi olla erilaisia (lelukauppaa, kirjakauppaa, vaatekauppaa, urheiluvälinekauppaa jne). Jotta ihmisraasu jaksaisi shoppailla, on hyvä olla eri sorttista kahvilaa ja ruokapaikkaakin tarjolla. Hyvää palvelu on tietysti toimivat infotaulut, pankkiautomaatit ja vessat.
Hyvässäkin kauppakeskuksessa yleensä kaikki muu on kunnossa paitsi vessat. Miksi siis vessojen suunnittelu ja ylläpito on niin vaikeaa? Maailmassa on paljon hyviä asioita osoituksena ihmiskunnan aivojen kehittyneisyydestä. Ihminen on onnistunut rakentamaan soveliaat vempaimet avaruusmatkailuun ja todistetusti myös putkiremontteja voidaan tehdä parissa viikossa. Miksi siis kauppakeskusten we-tilat on niin käyttäjätylyjä?
Kerron teille lyhyesti millainen seikkailu on joulushoppailujen naistenvessassa käynti. En ole käynyt miesten vessassa, mutta en usko niiden suunnittelun tai kunnon olevan yhtään parempia. Useimmilla naisilla on ostosreissullaan mukana takki ja käsilaukku. Erityisesti talvella takki on pitkä tai ainakin pitkähkö. Saattaapi olla mukana vielä pitkä ja paksu kaulahuivi ja kauppakassejakin muutama. Menet vessaan kaikkien näiden kimpsujen ja kampsujen kanssa. Avaat vessan oven ja teet pikaisen tilanneanalyysin. Jos vessan silmämääräisesti tarkistettu hygieniataso näyttää hyväksyttävältä astut sisään. Etsit katseellasi paikan mihin voit laittaa pitkän villakangastakkisi ja huivisi. Ai hitsi, vessassa olikin vain yksi naulakko. Takki ja huivi pysyy naulakossa vain nippa nappa ja takin helmat hipovat roskista tai minilavuaaria ja itsestään tiputtelevaa käsisuihkua. Käsilaukku laitetaan... öh vessan oven kahvaan. Joskus ovenkahvat ovat niin löysiä, että käsilaukku ovenkahvassa avaa oven itsekseen. Jep, koettu on. Pikainen tarkistus, että vessapaperia on telineessä. Jes, tämähän menee hyvin. Tässä vessassa on ehjän pytyn lisäksi naulakko, vessapaperia ja roskis. Melkein luksusta. Täällä kauppakeskuksessahan voisi käydä vaikka toisenkin kerran.
Pahempi skenaario, joka on joskus myös totta. Ainoa vapaa ja toimiva vessa on törkyinen. Aloitat sen siivoamisen sillä silppumaisella puun jatkojalostustuotteella, jota myös vessapaperiksi kutsutaan. Molokin kita, josta yrität repiä paperia, repii kätesi samalla. Huomaat, että vessan ainoa naulakko on kadonnut, eikä uutta ole tilalle taiottu. Keräät koko pitkän takkisi helmoja myöden kainaloihin asti ja puserrat kädet tiukasti kylkiä vasten, ettei helma vahingossa valahda pyttyyn. Kaulaliina on tiukasti kaulan ympärillä, ettet voi hengittää kunnolla, sillä et myöskään halua, että kaulaliinakaan valahtaa pyttyyn. Vessan lattia on niin märkä ja kurainen, ettei laukkuja voi laittaa lattiallekaan. Laukku ja ostoskassit roikkuvat ovenkahvassa ja pidät löysää kahvaa toisella kädellä paikoillaan. Toisella kädellä raavit lisää silppua molokin kidasta, kunnes katkaiset kyntesi kartonkihylsyyn. Vessapaperintekele pääsi loppumaan. Huvittaako tällaisen kokemuksen jälkeen jatkaa shoppailua tai tulla uudestaan samaan kauppakeskukseen? Edes vessojen maksullisuus ei aina takaa mukavaa asiointia.
Joskus kaupoissa näkyy niitä erilaisia hymynaamarivejä, joista voi valita sopivan naaman palveluun laatuun. "Oliko hedelmätiskimme tarjonta mitä halusitkin? Voisiko näitä olla vessoissa? Onko ostoskeskusten vessojen suunnittelu jotenkin ylimaallisen vaikeaa tai arkkitehtien pakkopulla, vai voisiko sen ajatella olevan hyvän palvelun merkki, kuten parkkipaikat, toimivat rullaportaat tai infotaulut.
Seuraavan kerran, kun joku suunnittelee vessaa, niin ottakaa käyttäjän näkokulma mukaan. Tässä maksuttomat ohjeet vessan käyttömukavuuden suunnitteluun. Menkää sinne mielikuvitusvessaan. Pyörähtäkää ympäri. Mahtuuko kääntymään ympäri? Jos ei, niin suurentakaa tiloja. Istu pytylle. Kolahtaako polvilumpiot vessan oveen? Vieläkin saa suurentaa tilaa. Laita pitkä takki naulaan. Jaa, uupuuko naulakko? Suunnittele se. Valahtiko takin helma roskikseen/pyttyyn/lavuaariin? Ups. Ei se haittaa, tämä on vielä virtuaalivessa. Siirrä naulakon paikkaa tai sitten roskista/pyttyä/lavuaaria. Hyvinhän tämä sujuu, vessa on kohta valmis. Laita läppärilaukkusi naulakkoon. Ei, et voi laittaa sitä lattialle, sillä oikeassa elämässä on Suomessa loskakeli ja vessanlattia on märkä kurasta. Eikö läppärilaukkusi mahdu takin kanssa samaan naulakkoon? Sitten tarvitsee varmaan suunnitella toinen naulakko. Noin, reippaasti vain.
Mennäänpä vaikeampiin asioihin. Vessapaperiin. Telineen pitää olla sellainen, ettei kukaan varmasti varasta pizzalautasen kokoista wc-paperikiekkoa vahingossa. Sahanlaitaterän pitää pystyä repimään vessapaperi, muttei teriä pitäisi teroittaa liian teräviksi, ettei asiakkaiden kädet ole verillä. Verinen vessa voi karkoittaa maksavia asiakkaita. Vessapaperin laadun valinta on kinkkinen asia. Liian ylellinen paperi voi houkuttaa ihmisiä pitkille istunnoille ja liian ohutta paperia kuluu taas kelatolkulla, sillä silppua pitää olla reilu kourallinen per pyyhkäisy. Toivottavasti kaikki vessojen suunnittelijat ovat läpäisseet sen kurssin "Kuinka valita paras taloudellishygieeninen wc-paperi julkisiin tiloihin?". Sitten vielä we-lukot ja yksi julkinen we onkin taas valmis.
Seuraavana päivänä voikin suunnitella we-tilojen yhteisten käsienpesualtaiden sijoittelun ja aikuisten oikeasti toimivan käsienkuivausjärjestelmän, mutta välillä aivojen pitää saada levätä. Eiväthän ongelmat vessojen suunnitteluun lopu. Ajatteles nyt, tulet vessasta pitkä takki helmat kainaloissa ja kaulaliina, käsilaukku ja pari kauppakassia. Menet pesemään kädet. Yrität nykiä talvitakin hihoja vähän ylemmäs ja varoa ettei kaulaliinan hapsut ole lavuaarissa. Käsilaukkua puristat kainalossasi. Laitat kauppakassit - niin minne? Hups, naulakoita ei olekaan suunniteltu käsienpesualtaiden luokse. Se kurssi taisi ollakin vapaaehtoinen, se "WC-käynnin prosessikaavio jouluruuhkassa."
Idealistioptimistina uskon, että vielä koittaa aika täydelliselle ostosparatiisien we-kokemukselle. Siihen asti voin länsimaalaisen hyvinvointivaltion kasvattina marista ja kirjoittaa kurjista kauppavessoista. Valitan vessoista, kun ihmisillä ei ole edes puhdasta vettä. Taidan elää vessakuplassa. Sori.
Lystikkäitä vessakokemuksia toivottaen,
Johanna
perjantai 9. joulukuuta 2016
Hetkiä, elämän helmiä
Päivät ovat enimmäkseen tasaista arkea. On askareita, töitä, vastuuta ja velvollisuuksia. Silti jokaisessa päivässä voi olla ennalta-arvaamattomia hetkiä, jolloin tiedät olevasi elossa, sanan syvimmässä merkityksessä. Tiedät varmaan sellaisen hetken. Hetki on merkityksellinen, usein ohikiitävä, jopa unenomainen, koet jotain suurta läsnäoloa itseäsi suuremman kanssa, hetki voi olla pyhä uskonnosta riippumatta. Sitä hetkeä et voi valokuvata, ottaa mukaasi tai edes päivittää someen, sillä se vain täytyy kokea ja tiedostaa.
Jos pystyy kulkemaan silmät ja sydän avoinna, niin näitä hetkiä ja helmiä löytyy...
...pidät vastasyntynyttä lasta ensi kerran sylissäsi. Uusi elämä on syntynyt ja sadan vuoden kuluttua kaikki tämä on jo historiaa, mutta juuri nyt lapsi sylissäsi on ihme....
... metsämaisema on pakkaspäivänä hyrisyttävän kaunis, puut ovat kuurassa. Vesi on muodostunut timanteiksi kaiken näkyvän pintaan ja koko maisema on kuin kevyen valkoisen pitsihunnun alla. ...
...kuulet musiikkia, jonka sanoitus tunkee ihon alle ja laittaa koko kehon väräjämään. Miten joku on voinutkaan sanoittaa tämänhetkisen kaipuun niin hyvin...
...hyväksyvä katse ja lempeä sana saavat ihmeitä aikaan rikkoutuneessa sielussa....
... kohtaat metsässä ketun. Hetkeen kumpikaan ei liiku ja katsotte uteliaana toisianne silmiin. Sivuatte toistenne todellisuuksia, kumpikaan ei kuulu toisen elämään, mutta mietit, että miettiikö eläin samaa...
...lempeä kosketus juuri silloin, kun sitä eniten tarvitsee...
...kirkkaan tähtitaivaan alla tai kuun silta tyynen meren pinnassa....
...jostain tulvahtaa tuoksumuisto lapsuudesta, mummulasta. Yrität nuuhkia ilmaa, mutta se meni jo. Tuoksumuisto aktivoi aivot vanhoille hyville taajuuksille...
...tunnet suurta yhteenkuuluvuutta jonkun ihmisen kanssa. Se on rakkautta, hyväksyntää, levollisuutta, aitoutta ja avoimuutta. Välillänne on yhteys, joka ei pätki...
...kesäinen kukkaketo on niin kaunis, että itkettää. Kukat kukkivat vain hetken ja kohta tulee syksy ja kuolema. Mutta just nyt on niin kaunista, aurinkoista ja lämmintä....
...kun tiedät näkeväsi ja halaavasi jonkun läheisen viimeistä kertaa....
Kaikesta saastasta ja pahuudesta huolimatta elämä on oikeasti kaunista. Jokaisessa päivässä on hetkiä, elämän aitoja helmiä. Ne vain täytyy nähdä, tuntea, kokea ja elää. Suorastaan hykerryttävän huikeaa on se, että jokainen meistä voi olla se hetki tai helmi jollekulle toiselle, jopa tietämättämme.
Toivon, että tänäänkin saat kokea hetkiä, helmiä ja olla myös jollekulle toiselle se tärkeä ja korvaamaton hetki ja elämän helmi.
Johanna
Jos pystyy kulkemaan silmät ja sydän avoinna, niin näitä hetkiä ja helmiä löytyy...
...pidät vastasyntynyttä lasta ensi kerran sylissäsi. Uusi elämä on syntynyt ja sadan vuoden kuluttua kaikki tämä on jo historiaa, mutta juuri nyt lapsi sylissäsi on ihme....
... metsämaisema on pakkaspäivänä hyrisyttävän kaunis, puut ovat kuurassa. Vesi on muodostunut timanteiksi kaiken näkyvän pintaan ja koko maisema on kuin kevyen valkoisen pitsihunnun alla. ...
...kuulet musiikkia, jonka sanoitus tunkee ihon alle ja laittaa koko kehon väräjämään. Miten joku on voinutkaan sanoittaa tämänhetkisen kaipuun niin hyvin...
...hyväksyvä katse ja lempeä sana saavat ihmeitä aikaan rikkoutuneessa sielussa....
... kohtaat metsässä ketun. Hetkeen kumpikaan ei liiku ja katsotte uteliaana toisianne silmiin. Sivuatte toistenne todellisuuksia, kumpikaan ei kuulu toisen elämään, mutta mietit, että miettiikö eläin samaa...
...lempeä kosketus juuri silloin, kun sitä eniten tarvitsee...
...kirkkaan tähtitaivaan alla tai kuun silta tyynen meren pinnassa....
...jostain tulvahtaa tuoksumuisto lapsuudesta, mummulasta. Yrität nuuhkia ilmaa, mutta se meni jo. Tuoksumuisto aktivoi aivot vanhoille hyville taajuuksille...
...tunnet suurta yhteenkuuluvuutta jonkun ihmisen kanssa. Se on rakkautta, hyväksyntää, levollisuutta, aitoutta ja avoimuutta. Välillänne on yhteys, joka ei pätki...
...kesäinen kukkaketo on niin kaunis, että itkettää. Kukat kukkivat vain hetken ja kohta tulee syksy ja kuolema. Mutta just nyt on niin kaunista, aurinkoista ja lämmintä....
...kun tiedät näkeväsi ja halaavasi jonkun läheisen viimeistä kertaa....
Kaikesta saastasta ja pahuudesta huolimatta elämä on oikeasti kaunista. Jokaisessa päivässä on hetkiä, elämän aitoja helmiä. Ne vain täytyy nähdä, tuntea, kokea ja elää. Suorastaan hykerryttävän huikeaa on se, että jokainen meistä voi olla se hetki tai helmi jollekulle toiselle, jopa tietämättämme.
Toivon, että tänäänkin saat kokea hetkiä, helmiä ja olla myös jollekulle toiselle se tärkeä ja korvaamaton hetki ja elämän helmi.
Johanna
torstai 1. joulukuuta 2016
Vilkunpihtaajat
Suomen autoilijakansa on jo toipunut ensijärkytyksestä, kun talvi tuli taas ja yllätti tielläliikkujat. On aika avautua autoista tai kuljettajiksi kutsutuista ihmisistä ratin ja selkänojan välissä. Minulla on ollut ilo seurata pelkääjän paikalla nykysuomalaista ajokulttuuria kuluneen kesän ja syksyn aikana, kun olemme esikoisen kanssa suhanneet Suomen eri teitä ajo-opetuksen merkeissä. Virallisesti olen opettanut lastani ajamaan autolla, mutta luulenpa itsekin oppineeni jotain näiden kuukausien aikana.
Pyrin yleensä välttämään yleistyksiä ja ihmisten lokeroimista ulkoisten seikkojen takia, mutta nyt lähtee niin sanotusti lapasesta ihan urakalla. Opetusluvalla opettamisen aikana olen joutunut tarkastelemaan omaa ajamistani sekä huomioimaan muiden autoilijoiden liikennekäyttäytymistä. En väitä olevani tavallista parempi kuski, mutta ehkä turvallisuustietoisempi. Tykkään turvaväleistä ja reiluista ohitusvaroista. Minusta on kivaa ajella sillä tavoin, että jos hirvi pölähtää edessäni ajavan eteen, niin minulla olisi maantienopeuksilla mahdollisuus jopa jarruttaa tai tehdä muu sopiva väistämismanööveri. Tähän minun rakastamaan turvaväliini on tietysti tunkua.
Suomessa näyttäisi olevan ikävän yleinen sellainen ajokulttuuri, että ohitettaessa tuupataan oma auto ihan juuri ohitetun auton eteen. Jos ohitettu auto on kaltaiseni turvavälifanaatikko, se tietysti joutuu hiljentämään omaa vauhtiaan saadakseen himoitsemansa turvavälin, jolloin se taas saa ketjuohitusreaktion uusiutumaan. Viuh ja eteen ja hidastus. Viuh ja eteen ja hidastus.
Toinen vielä yleisempi autoilijaryhmä on vilkunpihtaajat. He antavat ymmärtää, mutteivat ymmärrä antaa. Vilkku on heidän autoissaan tieliikenteen katoava luonnonvara, siispä vilkkua näytetään, jos ollenkaan näytetään, maksimissaan kolme vilkahdusta. Eli viuh, vink-vink-vink, eteen ja hidastus. Viuh, vink-vink-vink, eteen ja hidastus. Ihmettelin tätä tovin, kunnes kuulin uudempien autojen omistajilta, että uusissa autoissa yksi vilkkutangon nytkäytys aiheuttaa kolme vilkunvälähdystä. Jos vilkkutangon nytkäytys mahdollistaisi vain yhden vilkunvälähdyksen, niin luulenpa senkin riittävän näille vilkunpihtaajille. Vilkkua ei siis käytetä ennakkoon ilmoittamaan tulevasta kaistanvaihdoksesta tai kääntymisestä. Mitäpä sitä omista menemisistä muille kertomaan. Unohtuuhan se vilkku välillä turvavälifanaatikollakin, mutta harvoin, sillä tykkään vilkun äänestä.
Kokonaan oma lukunsa on valkoinen ärsytyskolmio auton takana. Siis se tasasivuinen valkoinen kolmio, joka osoittaa sen, että auton ratin takana on sillä hetkellä ajo-opetusta saava henkilö. Henkilö siis opettelee ajamaan liikenteessä. Autokoululainen tai opetusluvalla opetettava, useimmiten nuori henkilö. Henkilö, jolle ei tarvitse näyttää mieltä ja kiukutella. Hän kyllä oppii ikävän nopeasti muutenkin, että liikenteessä on valtavasti ääliöitä, jotka vaarantavat mahtailevalla ajotavallaan muiden turvallisuuden ja joiden ajotaidon soisi tarkistettavan mahdollisimman nopeasti.
Ja vielä se suurin yleistys. Saksalaiset laatuautot (enkä nyt tarkoita volkkareita tai ooppeleita) ja niiden kuskit ovat antimestareita ohitustilanteissa. Vaikka moottoriteillä olisi tilaa silmänkantamattomiin, niin äkkiä eteen kolmen vilkun taktiikalla. Mitä kalliimpi auto alla, sen vähemmän näköjään liikenneälliä päässä. Villi veikkaukseni on, että suurin osa näistäkin kuskeista kuvittelee olevansa keskivertoa parempia kuljettajia. Ehkä tärkein asia, jonka opin lukiessani omaa teoriakoetta varten on, että jokainen tekee virheitä, myös liikenteessä. Maltillisella tilannenopeudella ja turvaväleillä vähennetään virheiden fataalisuutta. Armollisella liikenneasenteella on helppo myös päästää ruuhkaisista risteyksistä auto oman auton eteen ja kävelijä suojatielle.
Lopuksi pari pikku pyyntöä: Autoilijat, tarkistakaa ajovalot ja kävelijät, muistakaa ne heijastimet! Vaikka olette muuten ihan loistavia tyyppejä, niin ilman valoja ja heijastimia olette ihan pimeitä.
Turvallisia kilometrejä kaikille tielläliikkujille!
Johanna, turvavälifanaatikko
Pyrin yleensä välttämään yleistyksiä ja ihmisten lokeroimista ulkoisten seikkojen takia, mutta nyt lähtee niin sanotusti lapasesta ihan urakalla. Opetusluvalla opettamisen aikana olen joutunut tarkastelemaan omaa ajamistani sekä huomioimaan muiden autoilijoiden liikennekäyttäytymistä. En väitä olevani tavallista parempi kuski, mutta ehkä turvallisuustietoisempi. Tykkään turvaväleistä ja reiluista ohitusvaroista. Minusta on kivaa ajella sillä tavoin, että jos hirvi pölähtää edessäni ajavan eteen, niin minulla olisi maantienopeuksilla mahdollisuus jopa jarruttaa tai tehdä muu sopiva väistämismanööveri. Tähän minun rakastamaan turvaväliini on tietysti tunkua.
Suomessa näyttäisi olevan ikävän yleinen sellainen ajokulttuuri, että ohitettaessa tuupataan oma auto ihan juuri ohitetun auton eteen. Jos ohitettu auto on kaltaiseni turvavälifanaatikko, se tietysti joutuu hiljentämään omaa vauhtiaan saadakseen himoitsemansa turvavälin, jolloin se taas saa ketjuohitusreaktion uusiutumaan. Viuh ja eteen ja hidastus. Viuh ja eteen ja hidastus.
Toinen vielä yleisempi autoilijaryhmä on vilkunpihtaajat. He antavat ymmärtää, mutteivat ymmärrä antaa. Vilkku on heidän autoissaan tieliikenteen katoava luonnonvara, siispä vilkkua näytetään, jos ollenkaan näytetään, maksimissaan kolme vilkahdusta. Eli viuh, vink-vink-vink, eteen ja hidastus. Viuh, vink-vink-vink, eteen ja hidastus. Ihmettelin tätä tovin, kunnes kuulin uudempien autojen omistajilta, että uusissa autoissa yksi vilkkutangon nytkäytys aiheuttaa kolme vilkunvälähdystä. Jos vilkkutangon nytkäytys mahdollistaisi vain yhden vilkunvälähdyksen, niin luulenpa senkin riittävän näille vilkunpihtaajille. Vilkkua ei siis käytetä ennakkoon ilmoittamaan tulevasta kaistanvaihdoksesta tai kääntymisestä. Mitäpä sitä omista menemisistä muille kertomaan. Unohtuuhan se vilkku välillä turvavälifanaatikollakin, mutta harvoin, sillä tykkään vilkun äänestä.
Kokonaan oma lukunsa on valkoinen ärsytyskolmio auton takana. Siis se tasasivuinen valkoinen kolmio, joka osoittaa sen, että auton ratin takana on sillä hetkellä ajo-opetusta saava henkilö. Henkilö siis opettelee ajamaan liikenteessä. Autokoululainen tai opetusluvalla opetettava, useimmiten nuori henkilö. Henkilö, jolle ei tarvitse näyttää mieltä ja kiukutella. Hän kyllä oppii ikävän nopeasti muutenkin, että liikenteessä on valtavasti ääliöitä, jotka vaarantavat mahtailevalla ajotavallaan muiden turvallisuuden ja joiden ajotaidon soisi tarkistettavan mahdollisimman nopeasti.
Ja vielä se suurin yleistys. Saksalaiset laatuautot (enkä nyt tarkoita volkkareita tai ooppeleita) ja niiden kuskit ovat antimestareita ohitustilanteissa. Vaikka moottoriteillä olisi tilaa silmänkantamattomiin, niin äkkiä eteen kolmen vilkun taktiikalla. Mitä kalliimpi auto alla, sen vähemmän näköjään liikenneälliä päässä. Villi veikkaukseni on, että suurin osa näistäkin kuskeista kuvittelee olevansa keskivertoa parempia kuljettajia. Ehkä tärkein asia, jonka opin lukiessani omaa teoriakoetta varten on, että jokainen tekee virheitä, myös liikenteessä. Maltillisella tilannenopeudella ja turvaväleillä vähennetään virheiden fataalisuutta. Armollisella liikenneasenteella on helppo myös päästää ruuhkaisista risteyksistä auto oman auton eteen ja kävelijä suojatielle.
Lopuksi pari pikku pyyntöä: Autoilijat, tarkistakaa ajovalot ja kävelijät, muistakaa ne heijastimet! Vaikka olette muuten ihan loistavia tyyppejä, niin ilman valoja ja heijastimia olette ihan pimeitä.
Turvallisia kilometrejä kaikille tielläliikkujille!
Johanna, turvavälifanaatikko
lauantai 26. marraskuuta 2016
Vinksahtanut vastaantulija
Kuljeskelen pääkaupunkimme kaduilla harvakseltaan, mutta säännöllisesti. Helsingissä ilahduttaa aina vastaantulevien ihmisten kirjo, sillä ulkomuotojen variaatioita on paljon enemmän kuin kotikulmilla. Viime käynnillä oli hetki aikaa odottaa bussia ja katsella ohikulkijoita. Odotustuokio herätti seuraavalaisen ajatuskulun.
Kun kävelet kadulla ja näet vastaantulijan, niin mitä hänestä oikeastaan näet? Näetkö iän, sukupuolen, sukupuolisen suuntautumisen, siviilisäädyn, äidinkielen, kansalaisuuden, koulutustaustan, ammatin, varallisuuden, poliittisen kannan, uskonnollisen vakaumuksen, diagnoosin tai sen puutteen, lempiruuan, kengän numeron, unelmat, pelot, toiveet, kivut? Näetkö vai päätteletkö? Voiko niiden ohikiitävien sekuntien aikana nähdä vastaantulijasta mitään muuta kuin päällimmäisenä olevat vaatteet?
Mitä jos et olisikaan varma siitä mitä vastaantulija on ominaisuuksiltaan. Haittaisiko se sinua? Miksi sinun olisi tarpeen tietää kaikki toisesta jo valmiiksi? Vaikuttaisiko se sinun asenteeseesi häntä kohtaan?
Otetaan ajatusleikki toistepäin. Vastaantulija näkee sinut kadulla, niin mitä hän näkee sinussa ja sinusta? Iän, sukupuolen, sukupuolisen suuntautumisen, siviilisäädyn, äidinkielen, kansalaisuuden, koulutustaustan, ammatin, varallisuuden, poliittisen kannan, uskonnollisen vakaumuksen, diagnoosin tai sen puutteen, lempiruuan, kengän numeron, unelmat, pelot, toiveet, kivut? Mitä hän todella voi nähdä ja mitä olettaa? Mitä, jos hän olettaa väärin tai jos hän olettaakin oikein? Mitä sitten? Haluatko tulla määritellyksi jokaisen vastaantulijan toimesta? Haluaisitko tulla mieluummin kohdatuksi ihmisenä? Ihmisenä kaikkine niine ominaisuuksine mitä sinussa onkaan?
Tuo ohikiitävä vastaantulemisen hetki on kuitenkin vain yhden päivän yhden hetken otos. Aamulla vastaantulija odottaa syöpälääkäriltä huolestuneena puhelinsoittoa ja iltapäivällä vastaantulija hymyilee maailmaarakastavaa hymyään, sillä puhelinsoitto toi hyviä tietoja. Saman päivän aikana yhden vastaantulijan elämä vinksahti hyvään suuntaan.
Oli vastaantulemiset sitten Helsingin humussa tai maaseudun raitilla, niin vastaantulijamme ovat ihmisiä. On surullista, jos me omilla mielikuvamääritelmillämme emme suostukaan kohtaamaan jotain ihmistä. Jokainen meistä on kuitenkin aina enemmän kuin epämääräinen joukko ominaisuuksia. Jokainen meistä kätkee salaisuuden. Ominaisuuksien kombinaatio yhdistettynä omaan persoonallisuutemme tekee meistä uniikkeja ihmisiä, joilla on oma historia, haaveet ja haavat. En minä ainakaan haluaisi paljastaa salaisuuttani sellaiselle, joka suhtautuu minuun vihamielisti. Vaikka vastaantulija olisi meille tuttu, emme silti tiedä mitä hänelle sillä ohikiitävällä hetkellä kuuluu. Kysymys "Mitä sinulle kuuluu?" yhdistettynä lempeään hymyyn ja katseeseen voi vinksauttaa vastaantulijan päivän uusille urille.
Ollaanpa siis ihmisiksi toinen toisillemme. Koska se on mukavampaa.
Ihmismäistä viikonloppua!
Johanna
Kun kävelet kadulla ja näet vastaantulijan, niin mitä hänestä oikeastaan näet? Näetkö iän, sukupuolen, sukupuolisen suuntautumisen, siviilisäädyn, äidinkielen, kansalaisuuden, koulutustaustan, ammatin, varallisuuden, poliittisen kannan, uskonnollisen vakaumuksen, diagnoosin tai sen puutteen, lempiruuan, kengän numeron, unelmat, pelot, toiveet, kivut? Näetkö vai päätteletkö? Voiko niiden ohikiitävien sekuntien aikana nähdä vastaantulijasta mitään muuta kuin päällimmäisenä olevat vaatteet?
Mitä jos et olisikaan varma siitä mitä vastaantulija on ominaisuuksiltaan. Haittaisiko se sinua? Miksi sinun olisi tarpeen tietää kaikki toisesta jo valmiiksi? Vaikuttaisiko se sinun asenteeseesi häntä kohtaan?
Otetaan ajatusleikki toistepäin. Vastaantulija näkee sinut kadulla, niin mitä hän näkee sinussa ja sinusta? Iän, sukupuolen, sukupuolisen suuntautumisen, siviilisäädyn, äidinkielen, kansalaisuuden, koulutustaustan, ammatin, varallisuuden, poliittisen kannan, uskonnollisen vakaumuksen, diagnoosin tai sen puutteen, lempiruuan, kengän numeron, unelmat, pelot, toiveet, kivut? Mitä hän todella voi nähdä ja mitä olettaa? Mitä, jos hän olettaa väärin tai jos hän olettaakin oikein? Mitä sitten? Haluatko tulla määritellyksi jokaisen vastaantulijan toimesta? Haluaisitko tulla mieluummin kohdatuksi ihmisenä? Ihmisenä kaikkine niine ominaisuuksine mitä sinussa onkaan?
Tuo ohikiitävä vastaantulemisen hetki on kuitenkin vain yhden päivän yhden hetken otos. Aamulla vastaantulija odottaa syöpälääkäriltä huolestuneena puhelinsoittoa ja iltapäivällä vastaantulija hymyilee maailmaarakastavaa hymyään, sillä puhelinsoitto toi hyviä tietoja. Saman päivän aikana yhden vastaantulijan elämä vinksahti hyvään suuntaan.
Oli vastaantulemiset sitten Helsingin humussa tai maaseudun raitilla, niin vastaantulijamme ovat ihmisiä. On surullista, jos me omilla mielikuvamääritelmillämme emme suostukaan kohtaamaan jotain ihmistä. Jokainen meistä on kuitenkin aina enemmän kuin epämääräinen joukko ominaisuuksia. Jokainen meistä kätkee salaisuuden. Ominaisuuksien kombinaatio yhdistettynä omaan persoonallisuutemme tekee meistä uniikkeja ihmisiä, joilla on oma historia, haaveet ja haavat. En minä ainakaan haluaisi paljastaa salaisuuttani sellaiselle, joka suhtautuu minuun vihamielisti. Vaikka vastaantulija olisi meille tuttu, emme silti tiedä mitä hänelle sillä ohikiitävällä hetkellä kuuluu. Kysymys "Mitä sinulle kuuluu?" yhdistettynä lempeään hymyyn ja katseeseen voi vinksauttaa vastaantulijan päivän uusille urille.
Ollaanpa siis ihmisiksi toinen toisillemme. Koska se on mukavampaa.
Ihmismäistä viikonloppua!
Johanna
lauantai 19. marraskuuta 2016
Somemummut museossa
Olen tässä syksyn mittaan tullut tietoiseksi kolmesta hienosta asiasta. Ne ovat niin upeita juttuja, että ihmettelen kuinka ne on keksitty vasta nyt. Ensimmäinen on kaksiviikkoinen putkiremontti. Tästä luin pääkaupunkiseudun päivälehdestä. Suomessa on vihdoin keksitty (tosin idea ja käytäntö käytiin hakemassa ulkomailta), että putkiremontti on todellakin mahdollista tehdä parissa viikossa, jos sen vain hyvin suunnittelee. Enää ei tarvitakaan kuukausien remonttievakkoretkeä ja paisuvia budjetteja, vaan remontti voidaan tehdä parissa viikossa ja vielä halvemmalla. Hienoa, eikö totta? Voisiko joku vinkata tästä myös Länsimetrolle...
Toinen iloisen ihmetyksen aihe oli kuiville alueille suunniteltu puutarha nimeltään keyhole garden (nimi tulee puutarhan muodosta, avaimenreikäpuutarha). En tiedä milloin tämä innovaatio sai alkunsa, mutta puutarhat tuottavat hyvää satoa kuivilla alueilla esimerkiksi Afrikassa. Pienessä puutarhassa käytetään hyväksi kaikki perhekunnan käyttämä talousvesi ja biojätteet.
Kolmas ilonaihe on kotimainen museokortti. Jos et ole siitä vielä kuullut, niin otapa selvää. Aivan huikea juttu.
Museokortin tekee ainutlaatuiseksi se, että se on mielestäni edullinen (alle 60e/vuosi) ja se käy ympäri Suomea. Uskomatonta, että tässä sääntöjen ja byrokratian luvatussa maassa on onnistuttu luomaan järjestelmä, johon kymmenet ellei sadat toimijat ovat sitoutuneet. En tiedä kuka ideoi museokortin ja kauanko sen synnyttäminen kesti, mutta se on loistava keksintö. Liki kirjastoihin verrattavissa oleva palvelu. Tosin kirjastoihin mennään yleensä yksin uppotumaan kirjoihin tai niiden etsintään, mutta museokortti tarjoaa hengailupaikkoja virkeille ja virkistäytymistä kaipaaville.
Onko museoväessä sellaista innovatiivisuutta ja ennakkoluulottomuutta, jolla myös muu Suomi saataisiin nousuun? Mielikuvani puolipölyttyneistä historian professoreista ja amanuensseista sai kyytiä, kun parilla klikkauksella sain tilattua ja maksettua museokortin syntymäpäivälahjaksi läheiselle eläkeläiselle. Klik, klik ja parisataa näyttelykohdetta on vuodeksi lahjana. Suomen kilpailykykyneuvostolle vinkiksi, että kaivakaas nyt nämä museolahjakkuudet sieltä kellareista ja ottakaa heistä oppia.
Museokortti tuli mieleeni, kun taas tässä syksyllä luin edelleen siitä pääkaupunkiseudun päivälehdestä, että vanhukset ovat yksinäisiä. Näinhän se onkin, jos samanikäiset kaverit ovat hoivakodissa tai kuolleet. Nuoremmat saattavat olla vielä työelämässä. Yhtenä ratkaisuna eläkeläisten yksinäisyysongelmaan voisi olla museokortti. Tai oikeastaan museokortti olisi vain tapa yhdistää yksin liikkuvat vanhukset. Ta daa - Somemummut museossa eli yhdistetään sosiaalinen media, museokortti ja yksinäiset tai yksin liikkuvat eläkeikäiset. Suomi on väärällään mielenkiintoisia museoita ja näyttelyitä, mutta niihin on tylsä mennä yksin, sillä visuaalinen, tiedollinen ja kulttuurinen kokemus tarvitsee vuorovaikutusta toisten ihmisten kanssa. Tarvitaan kaveria jakamaan museokäynnin herättämiä ajatuksia ja elämyksiä. Tarttis olla sometreffit museossa, sillä ei ole kivaa yksin taivastella mielenkiintoisia tauluja tai omituisia kojeita. Jos vanhuksilla on pulaa ystävistä, niin valjastetaan some apuun.
Joku taho (Museokortti voisi ottaa yhteyttä vaikka johonkin seniorijärjestöön tai toistepäin, ideani on vapaana jatkojalostusta varten) voisi luoda facebookiin vaikka Museoseuraa-ryhmän (tai Treffit museossa, Museokortti Kaverit...) Ryhmässä voisi museokorttiseuraa kaipaavat ilmoitella: "Lähteekö joku kanssani ensi tiistaina ensin Kiasman näyttelyyn ja sitten kaffelle...." tai "Olen menossa Turkuun autolla katsomaan Suomen Joutsenta ja kyytiini mahtuu 3 ensin ilmoittanutta. Lähtö Leppävaarasta." Samalla museokäynnillä voisi uusien kulttuurillisten kokemusten lisäksi kerryttää omaa sosiaalista verkostoaan. Tässä on ideantynkää moniin uusiin innovaatioihin. Ennenkuin älähdät, että eivät kaikki eläkeläiset ole somessa tai pienituloisilla ei ole varaa ostaa museokorttia, niin tämä on vain yksi askel eteenpäin - ei lopullinen ratkaisu vanhusten syrjäytymiseen tai köyhyysongelmaan.
Taidan olla vähän hurahtanut tähän museokortin tuomiin sosiaalisiin mahdollisuuksiin. Meitä (minua ja veljeäni) raahattiin lapsina pitkin museoita missä ikinä reissasimmekaan Suomessa ja maailmalla. Aina se ei ollut kivaa, mutta huomaan nyt aivopesun eli kasvatuksen tulokset. Museoista löytää vaikka mitä mielenkiintoista ja uutta. Eikä uuden ja mielenkiintoisen löytämisen ilon pidä päättyä vaikka ikää olisi tuplasti enemmän kuin oma kengännumero on.
Somemummut museossa -idea voi tosin olla vaarallinenkin. Ajatelkaas, jos kaikki Suomen yksinäiset eläkeläiset lähtevät sankoin joukoin liikenteeseen ja ottavat kadut ja museot valtaansa. Ennen vanhusten vallankumousta iloitaan kuitenkin kaksiviikkoisesta putkiremontista, kuivuuden kestävistä puutarhoista ja museokortista. Maailma on nyt piirun verran parempi paikka.
Löytämisen riemua toivottaa Johanna, jolla on ollut museoinen, mutta onnellinen lapsuus
lauantai 12. marraskuuta 2016
Ameriikan jytky
Vaalikampanja, jota maailma seurasi, on onneksi ohi. Äänestystulos, jota maailma ei liiemmälti toivonut, on nyt totta. Tulosta joutuu edelleen hiukan sulattelemaan, vaikka mediassa kaiken maailman kommentaattoreilla onkin ollut viikon mittaan vino pino hyviä selityksiä ja analyysejä, miksi ameriikanjytky tapahtui.
Olen ollut koko viikon vähän pöllämystynyt, ihan lievästi sanoen vinksallaan. Tai en tiedä olenko vain minä vinksallaan vai koko maailma. Yhdysvaltojen presidentinvaalien vaalikampanja oli raskas - ei vain ehdokkaille - mutta myös meille sitä seuranneille. Se oli rumaa, täynnä törkyä ja uhkauksia. Tuollainen käytös johtaisi koulussa rehtorin puhutteluun tai poliisin esitutkintaan. Vaalien jälkeinen sovinnollinen puhe oli ihan toisesta maailmasta. Kumpi on totta: vaalien aikainen sikarehvastelu vai vaalien jälkeinen valtiomiesmäinen käytös? Olotila on jakomielinen. Kumpaa käytöstä uskoa, mihin suuntaan maailma nytkähti? Aika näyttää, mutta vähän jännittää, että siirrytäänkö vain kylmän sodan tunnelmiin vai kokonaan uuteen pelon akseliin?
Enempää palstatilaa en haluasi antaa sille kourijatyypille, mutta yksi vaalien hehkutuslauseista oli "Make America great again." Haluaisin tuoda sen uuteen muotoon "Make democracy great again" eli vapaasti käännettynä, Demokratia uuteen kukoistukseen.
Demokratia on muutakin kuin yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Tämä blogi on raflaavasta otsikosta huolimatta omistettu demokratialle, meidän omalle tavis-harmaavarpunen-valtiomuodolle.
Demokratia ei ole vain äänestämistä vaalivuosina, vaan paljon paljon muuta. Demokratia on tietoa. Tieto on valtaa. Tiedonpanttaaminen se valtaa vasta onkin, muttei se taas kuulu demokratiaan. Jotta mattimaijameikäläinen voi äänestää, hänellä pitää olla tietoa siitä ketä ja mistä äänestetään. Vaaleissa pitää olla oikeita vaihtoehtoja. Toki on olemassa paljon näennäisvaaleja, mutta ne eivät olekaan olleet demokratioissa.
Demokratiaan liittyy monia vapauksia ja oikeuksia, kuten sananvapaus, kokoontumisvapaus, ihmisoikeus ja äänioikeus. Jos joku näistä poistetaan, rikotaan demokratia. Jotta ihminen voi toteuttaa (toivottavasti lailla turvattuja) vapauksiaan ja oikeuksiaan, niin tiettyjen perusasioiden tulee olla kunnossa. Lukutaito (=koulutus järjestetty ja toimii) ja yhteiskuntarauha (=parlamentarismin keinoin tehdyt päätökset ovat oikeudenmukaisia) ovat pari sellaista pikku juttua.
Demokratiassa vallitsee luottamus yhteiseen päätöksentekoon ja yhteiskunnan toimivuuteen. Demokratiassa on turvallista elää, kouluttautua ja yrittää. Demokratia on läpinäkyvä. Demokratian jäsenet osallistuvat yhteisen hyvän rakentamiseen ja demokratia osallistaa jäseniään. Demokratia on oikeusvaltio, jossa ei ole korruptiota. Oikeuslaitos ja media ovat luotettavia ja riippumattomia vallankäyttäjistä. Valtaa käytetään yhteisen hyvän, ei oman edun, edistämiseen. Demokratiassa äänestetään vain täysipäisiä ihmisiä.
Ylläoleva on aikamoista utopiaa, mutta jos utopia rikotaan eikä edes pyritä siihen, niin mitä kohti sitten mennään? Demokratiaa ja siihen liittyviä asioita ei saa pitää itsestäänselvyyksinä. Demokratiaa täytyy huoltaa, helliä ja vahvistaa.
Jos demokratia saa kuonoonsa ja rampautetaan, niin mitä muuta olisi tulossa tilalle? Harvemmin mitään hyvää. Ja mitä sieltä tuleekaan, niin siihen ei voi vaikuttaa ainakaan demokratian keinoin.
Pidetään huoli demokratiasta, niin se pitää huolen meistä!
Johanna
Olen ollut koko viikon vähän pöllämystynyt, ihan lievästi sanoen vinksallaan. Tai en tiedä olenko vain minä vinksallaan vai koko maailma. Yhdysvaltojen presidentinvaalien vaalikampanja oli raskas - ei vain ehdokkaille - mutta myös meille sitä seuranneille. Se oli rumaa, täynnä törkyä ja uhkauksia. Tuollainen käytös johtaisi koulussa rehtorin puhutteluun tai poliisin esitutkintaan. Vaalien jälkeinen sovinnollinen puhe oli ihan toisesta maailmasta. Kumpi on totta: vaalien aikainen sikarehvastelu vai vaalien jälkeinen valtiomiesmäinen käytös? Olotila on jakomielinen. Kumpaa käytöstä uskoa, mihin suuntaan maailma nytkähti? Aika näyttää, mutta vähän jännittää, että siirrytäänkö vain kylmän sodan tunnelmiin vai kokonaan uuteen pelon akseliin?
Enempää palstatilaa en haluasi antaa sille kourijatyypille, mutta yksi vaalien hehkutuslauseista oli "Make America great again." Haluaisin tuoda sen uuteen muotoon "Make democracy great again" eli vapaasti käännettynä, Demokratia uuteen kukoistukseen.
Demokratia on muutakin kuin yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Tämä blogi on raflaavasta otsikosta huolimatta omistettu demokratialle, meidän omalle tavis-harmaavarpunen-valtiomuodolle.
Demokratia ei ole vain äänestämistä vaalivuosina, vaan paljon paljon muuta. Demokratia on tietoa. Tieto on valtaa. Tiedonpanttaaminen se valtaa vasta onkin, muttei se taas kuulu demokratiaan. Jotta mattimaijameikäläinen voi äänestää, hänellä pitää olla tietoa siitä ketä ja mistä äänestetään. Vaaleissa pitää olla oikeita vaihtoehtoja. Toki on olemassa paljon näennäisvaaleja, mutta ne eivät olekaan olleet demokratioissa.
Demokratiaan liittyy monia vapauksia ja oikeuksia, kuten sananvapaus, kokoontumisvapaus, ihmisoikeus ja äänioikeus. Jos joku näistä poistetaan, rikotaan demokratia. Jotta ihminen voi toteuttaa (toivottavasti lailla turvattuja) vapauksiaan ja oikeuksiaan, niin tiettyjen perusasioiden tulee olla kunnossa. Lukutaito (=koulutus järjestetty ja toimii) ja yhteiskuntarauha (=parlamentarismin keinoin tehdyt päätökset ovat oikeudenmukaisia) ovat pari sellaista pikku juttua.
Demokratiassa vallitsee luottamus yhteiseen päätöksentekoon ja yhteiskunnan toimivuuteen. Demokratiassa on turvallista elää, kouluttautua ja yrittää. Demokratia on läpinäkyvä. Demokratian jäsenet osallistuvat yhteisen hyvän rakentamiseen ja demokratia osallistaa jäseniään. Demokratia on oikeusvaltio, jossa ei ole korruptiota. Oikeuslaitos ja media ovat luotettavia ja riippumattomia vallankäyttäjistä. Valtaa käytetään yhteisen hyvän, ei oman edun, edistämiseen. Demokratiassa äänestetään vain täysipäisiä ihmisiä.
Ylläoleva on aikamoista utopiaa, mutta jos utopia rikotaan eikä edes pyritä siihen, niin mitä kohti sitten mennään? Demokratiaa ja siihen liittyviä asioita ei saa pitää itsestäänselvyyksinä. Demokratiaa täytyy huoltaa, helliä ja vahvistaa.
Jos demokratia saa kuonoonsa ja rampautetaan, niin mitä muuta olisi tulossa tilalle? Harvemmin mitään hyvää. Ja mitä sieltä tuleekaan, niin siihen ei voi vaikuttaa ainakaan demokratian keinoin.
Pidetään huoli demokratiasta, niin se pitää huolen meistä!
Johanna
perjantai 4. marraskuuta 2016
Siedätyshoitoa - rusinoilla tai ilman
Nykyisten allergiasuositusten mukaan pienille lapsille ja aikuisillekin suositellaan siedätyshoitoa. Maailma ei kaadu vaikka tomaatti saakin vähän kielen nipistelemään, tai siitepöly niiskuttamaan tai maito tekee näppyjä taipeisiin. Tavoitteena on totuttaa elimistö sietämään allergeenejä.
Toivoisin, että ihmislaji harrastaisi myös ajatusten, kulttuurien, mielipiteiden ja uskontojen erilaisuuksien siedätystä. Ahdasmielisille ja vihaa puhkuville ihmisille lääkäri voisi määrätä mielipiteiden ja erilaisuuden siedätyshoitoa.
Saatat kysyä, miksi pitäisi harrastaa mielipiteiden, ajatusten, kulttuurien ja uskontojen erilaisuuksien siedätystä, jos ne ja niiden esittäjät aiheuttavat tavallisille ihmisille henkisiä näppyjä, kuviteellista kutinaa ja ihottumaa aivoissa?
Juuri siksi. Sen vuoksi, että sinä ja minäkin voimme olla jollekin toiselle se näppyjen aiheuttaja, toinen, heikäläinen, muukalainen, vieras, omituinen. Kun me rakennamme elämäämme meikälaisten varaan ja meikäläisyyteen lisätään aina yksi uusi vaatimus kuten: suomalaisuus, valkoihoisuus, heteroseksuaalisuus, suomenkielisyys, luterilaisuus, keskustalaisuus, oikeakätisyys, kaupunkilaisuus, sinisilmäisyys, kitkarenkaat, maksalaatikko rusinoilla, ... Missä vaiheessa listaa sinä muutuit meikäläisestä heikäläiseksi? Minä en ainakaan päässyt listaa loppuun. Näin se vaan on, kun aletaan pystyttää muureja, niin jossain vaiheessa voi huomata olevansa sen meikäläisyyden muurin ulkopuolella, eikä siellä ulkopuolella välttämättä ole kivaa.
Siedätyshoitoon kuuluu myös puhuminen tomaateista, siitepölystä ja maidosta ilman vihaa ja halveksuntaa. Vaikka et voisi sietää tomaattia missään muodossa, niin joku toinen saattaa pitää sitä hyvinkin kelpona ruoka-aineena. Sama päätee myös mielipiteisiin, ajatuksiin, poliittisiin kantoihin, uskonnolliseen vakaumukseen, nastarengaspakkoon, kikyyn, sote-uudistukseen ja maksalaatikkomieltymyksiin. Okei, tuo viimeinen on paha, sillä en voi sietää maksalaatikkoa missään muodossa. Vaikka en siedäkään maksalaatikkoa missään muodossa, niin on oma puutteeni, jos en kykenisi käymään sellaisessa kaupassa, joka myy maksalaatikkoa. Onneksi olen jo niin sivistyneen siedättynyt, että voin asioida sellaisissa kaupoissa ilman vihanväristyksiä. Voin myös ystävystyä sellaisten ihmisten kanssa, jotka syövät maksalaatikkoa. Pidän itseäni niin suvaitsevaisena, että saattaisin ehkä, kenties, jopa ostaa sitä lapsillekin, jos he äityvät sitä pyytämään.
Vaikka voisin elää ilman maksalaatikon olemassaoloa, olen ymmärtänyt, että joillekin se on tärkeä osa ruokavaliota ja jopa suuri herkku, joulupöytäänkin kuuluva tärkeä osanen. Kysymys maksalaatikon olemassaolosta kääntyy kuitenkin siihen, että omista mieltymyksistäni huolimatta, ei ole absoluuttinen totuus, että maailma olisi parempi paikka ilman maksalaatikkoa. Se, että toiset ihmiset syövät maksalaatikkoa, ei vähennä minun perustuslaillisia oikeuksiani. Voisin toki lobata tai aloittaa kansalaisadressin keräämisen maksalaatikon kieltämiseksi, mutta muuttuisiko maailma sitten paremmaksi paikaksi, jos se kiellettäisiin? Seuraava askel olisi ehkä jo maksamakkarankin kieltäminen ja siitä on jo aika lyhyt matka maksabarrikadeille ja lihajalostamoiden valtaukseen. Voisi mennä jo kiihottamiseksi kansanryhmää vastaan. Vihapuheen ja aggressioiden lietsominen on vaarallista. Maksalaatikko-gate voisi eskaloitua kansainväliseksi kriisiksi, kun britit ottaisivat aseekseen munuaispiiraan. Parempi ja maailmanrauhan kannalta turvallisempi vaihtoehto on vain siedättää itseään, välttää vihapuhetta ja maksalaatikon halveksuntaa suljetuissa somepiireissä. Kenties vielä tulevaisuudessa koittaa aika, että kohtaamme ruokakaupassa ja minulla on maksalaatikkopakkaus ostoskärryissä...
Makoisaa, siedettävää viikonloppua!
Johanna
Toivoisin, että ihmislaji harrastaisi myös ajatusten, kulttuurien, mielipiteiden ja uskontojen erilaisuuksien siedätystä. Ahdasmielisille ja vihaa puhkuville ihmisille lääkäri voisi määrätä mielipiteiden ja erilaisuuden siedätyshoitoa.
Saatat kysyä, miksi pitäisi harrastaa mielipiteiden, ajatusten, kulttuurien ja uskontojen erilaisuuksien siedätystä, jos ne ja niiden esittäjät aiheuttavat tavallisille ihmisille henkisiä näppyjä, kuviteellista kutinaa ja ihottumaa aivoissa?
Juuri siksi. Sen vuoksi, että sinä ja minäkin voimme olla jollekin toiselle se näppyjen aiheuttaja, toinen, heikäläinen, muukalainen, vieras, omituinen. Kun me rakennamme elämäämme meikälaisten varaan ja meikäläisyyteen lisätään aina yksi uusi vaatimus kuten: suomalaisuus, valkoihoisuus, heteroseksuaalisuus, suomenkielisyys, luterilaisuus, keskustalaisuus, oikeakätisyys, kaupunkilaisuus, sinisilmäisyys, kitkarenkaat, maksalaatikko rusinoilla, ... Missä vaiheessa listaa sinä muutuit meikäläisestä heikäläiseksi? Minä en ainakaan päässyt listaa loppuun. Näin se vaan on, kun aletaan pystyttää muureja, niin jossain vaiheessa voi huomata olevansa sen meikäläisyyden muurin ulkopuolella, eikä siellä ulkopuolella välttämättä ole kivaa.
Siedätyshoitoon kuuluu myös puhuminen tomaateista, siitepölystä ja maidosta ilman vihaa ja halveksuntaa. Vaikka et voisi sietää tomaattia missään muodossa, niin joku toinen saattaa pitää sitä hyvinkin kelpona ruoka-aineena. Sama päätee myös mielipiteisiin, ajatuksiin, poliittisiin kantoihin, uskonnolliseen vakaumukseen, nastarengaspakkoon, kikyyn, sote-uudistukseen ja maksalaatikkomieltymyksiin. Okei, tuo viimeinen on paha, sillä en voi sietää maksalaatikkoa missään muodossa. Vaikka en siedäkään maksalaatikkoa missään muodossa, niin on oma puutteeni, jos en kykenisi käymään sellaisessa kaupassa, joka myy maksalaatikkoa. Onneksi olen jo niin sivistyneen siedättynyt, että voin asioida sellaisissa kaupoissa ilman vihanväristyksiä. Voin myös ystävystyä sellaisten ihmisten kanssa, jotka syövät maksalaatikkoa. Pidän itseäni niin suvaitsevaisena, että saattaisin ehkä, kenties, jopa ostaa sitä lapsillekin, jos he äityvät sitä pyytämään.
Vaikka voisin elää ilman maksalaatikon olemassaoloa, olen ymmärtänyt, että joillekin se on tärkeä osa ruokavaliota ja jopa suuri herkku, joulupöytäänkin kuuluva tärkeä osanen. Kysymys maksalaatikon olemassaolosta kääntyy kuitenkin siihen, että omista mieltymyksistäni huolimatta, ei ole absoluuttinen totuus, että maailma olisi parempi paikka ilman maksalaatikkoa. Se, että toiset ihmiset syövät maksalaatikkoa, ei vähennä minun perustuslaillisia oikeuksiani. Voisin toki lobata tai aloittaa kansalaisadressin keräämisen maksalaatikon kieltämiseksi, mutta muuttuisiko maailma sitten paremmaksi paikaksi, jos se kiellettäisiin? Seuraava askel olisi ehkä jo maksamakkarankin kieltäminen ja siitä on jo aika lyhyt matka maksabarrikadeille ja lihajalostamoiden valtaukseen. Voisi mennä jo kiihottamiseksi kansanryhmää vastaan. Vihapuheen ja aggressioiden lietsominen on vaarallista. Maksalaatikko-gate voisi eskaloitua kansainväliseksi kriisiksi, kun britit ottaisivat aseekseen munuaispiiraan. Parempi ja maailmanrauhan kannalta turvallisempi vaihtoehto on vain siedättää itseään, välttää vihapuhetta ja maksalaatikon halveksuntaa suljetuissa somepiireissä. Kenties vielä tulevaisuudessa koittaa aika, että kohtaamme ruokakaupassa ja minulla on maksalaatikkopakkaus ostoskärryissä...
Makoisaa, siedettävää viikonloppua!
Johanna
maanantai 31. lokakuuta 2016
Unen riittämätön oppimäärä
Jos saisit yhden ylimääräisen tunnin tähän vuorokauteesi, niin mitä sillä tekisit? Pohdi rauhassa, palataan siihen myöhemmin.
Olen miettinyt unta ja nukkumista paljon viime aikoina. Ihmisen unentarve vaihtelee kasvun ja elämäntilanteiden mukaan. Onko unta riittävästi ja silloin, kun sitä itse eniten kaipaisi ja onko unen laatu levollista ja hyvää? Pieniä kysymyksiä tärkeästä asiasta, sillä jokainen tarvitsee unta.
Pieni vauva kasvaa ja kehittyy ja nukkuu siksi paljon. Taaperoikäinen saattaa nukahtaa vielä vaikka kesken ruokailun. Unirytmi muokkaa pikkulapsiperheen päivän kulkua. Pienen lapsen vanhemmat odottavat ja toivovat. Odottavat, että lapsi nukahtaisi jo ja toivovat, että nukkuisipa vielä hetken. Vanhempien oma unirytmi on jotain ihan muuta kuin ennen lapsia. Yleensä vanhemmat nukkuvat liian vähän. Yö on ollut repaleinen ja aamu tulee liian varhain. Väsyttää.
Koululaisella unirytmi ja unen tarve lienee niin normaalia ja tasapainossa, kuin ihmiselämässä voi olla mahdollista. Päivän puuhailut väsyttävät terveellisesti, ja nukahtaminen sekä nukkuminen onnistuu jo/vielä hyvin. Vanhemmilla on hyvä valta ja vastuu koululaisen unirytmistä. Lapsen ruutuaikaa voi helposti rajoittaa, kun vielä ymmärtäisi tehdä sen myös itselleen. Aikuinen itse itseänsä käskien, nyt kännykkä pois ja nukkumaan.
Vaan kun murrosikä iskee, ja paino sanalla iskee, niin teinin unen tarve ja normivuorokausirytmi on pahimmillaan kuin vuosien jet lag yhdistettynä muuhun kuohuntaan. Ensin ei väsytä ja uni ei tule ja sitten kun vihdoin väsyttää ja syvä uni käärii murrosikäisen syliinsä, niin teini nukkuu vaikka ukkonen ryskyisi ja katuporat tärisyttäisivät taloa. Siinä sikiunen vaiheessa herätyskello ja vanhempien "Nouse nyt ylös" -karjaisut ovat vain hyttysen ininää, lievästi häiritsevää, mutta kun peiton vetää korville, niin sen kestää.
Keski-iässä on vihdoin pissatahraton ja pukluton hyvälaatuinen sänky ja laadukas ergonominen tyyny, unen pitäisi olla mallillaan. Vähän voi työhuolet painaa, mutta nukkumaan on kiva mennä aikaisin. Alkuyöstä voikin havahtua siihen, että kissa tipauttaa kukkaruukun lattialle ja koira oksentaa multaa syötyään olohuoneen puhtaalle matolle. Vähän siivousta ja nukkumaan. Kunnes oho, kello onkin vasta neljä aamulla eikä väsytä. Sitten kello on kuusi aamulla ja väsyttää, mutta tarttee herätä. Sitten väsytää ja v... harmittaa. Seuraavan kerran, kun kaupan kassajonossa ihmettelee äreää keski-ikäistä tätiä tai setää, niin voi lohduttaa itseään ajatuksella, etteivät hekään ole nukkuneet tarpeeksi.
Entäs vanhukset, seniorikansalaiset, ikäihmiset? Ei ole kiire aamulla töihin, mutta onko kroppa liian tottunut heräämään aikaisin vai vessaanko vaan on kiirus? Toiset tulevat toimeen vähemmällä unella, mutta päikkäreiden mahdollisuus kuitenkin kasvaa. Vaikka kahdet, jos otetaan ilo oikein irti! Laadusta en osaa sanoa, mutta unen määrä lisääntyy elämän illan lähestyessä. Ehkä hiljalleen, mutta vääjäämättä. Kysymykset muuttuvat toisenlaisiksi hoivakodin käytävillä. Aina vainko hän vain nukkuu? Ei mumma ja pappa enää jaksa herätä juttusille, vaikka vieraita kävisi kylässä. Unesta on aina vain vaikeampi herätä. Väsyttää vaan.
Missä elämän vaiheessa saa nukuttua hyvin ja tarpeeksi ja juuri silloin kuin itse haluaa? Olen taipuvainen ajattelemaan, että ihmisen suhde uneen ja nukkumiseen on kuitenkin jatkuvasti muuttuva. Jos nyt saatkin nukuttua hyvin ja tarpeeksi ja juuri silloin kuin itse haluat, hyvä niin. Palataan asiaan viiden vuoden kuluttua ja tilanne voi olla toinen. Hyvää unta haetaan eikä se silti hakemalla tule. Oman elimistön muutokset, huolet, ruokailu, juomailu, liikunta, liikkumattomuus, liika nukkuminen ja liika valvominen, lääkkeet, sairaudet... Niin monta vaikuttavaa tekijää unen määrään ja laatuun. Unen omituinen oppimäärä on jotain mistä ei saa kiinni, tänään yhtä ja huomenna toista.
Viime viikonloppuna, kun kelloja siirrettiin tunti taaksepäin pois kesäajasta normaaliaikaan, niin sait sen ylimääräisen tunnin elämääsi. Mitä teit sillä? Nukuitko? Käytitkö sen omaan fyysiseen, psyykkiseen tai sosiaaliseen hyvinvointiin? Käytitkö sen itseksesi vai perheen tai ystävien kanssa? Oliko tuo tunti täynnä toivoa ja iloa vai lisäsikö se päivän kärsimystä tunnilla?
Oikeastihan me emme saaneet ylimääräistä tuntia, vaan meille maksettiin se laina takaisin, joka keväällä vietiin pois. Jokatapauksessa sunnuntaina, kun vuorokaudessa olikin 25h, niin - yllätys, yllätys - minä nukuin sen ylimääräisen tunnin ja hyvää teki!
Hyviä unia seuraavalle lepotauolle!
Johanna
Olen miettinyt unta ja nukkumista paljon viime aikoina. Ihmisen unentarve vaihtelee kasvun ja elämäntilanteiden mukaan. Onko unta riittävästi ja silloin, kun sitä itse eniten kaipaisi ja onko unen laatu levollista ja hyvää? Pieniä kysymyksiä tärkeästä asiasta, sillä jokainen tarvitsee unta.
Pieni vauva kasvaa ja kehittyy ja nukkuu siksi paljon. Taaperoikäinen saattaa nukahtaa vielä vaikka kesken ruokailun. Unirytmi muokkaa pikkulapsiperheen päivän kulkua. Pienen lapsen vanhemmat odottavat ja toivovat. Odottavat, että lapsi nukahtaisi jo ja toivovat, että nukkuisipa vielä hetken. Vanhempien oma unirytmi on jotain ihan muuta kuin ennen lapsia. Yleensä vanhemmat nukkuvat liian vähän. Yö on ollut repaleinen ja aamu tulee liian varhain. Väsyttää.
Koululaisella unirytmi ja unen tarve lienee niin normaalia ja tasapainossa, kuin ihmiselämässä voi olla mahdollista. Päivän puuhailut väsyttävät terveellisesti, ja nukahtaminen sekä nukkuminen onnistuu jo/vielä hyvin. Vanhemmilla on hyvä valta ja vastuu koululaisen unirytmistä. Lapsen ruutuaikaa voi helposti rajoittaa, kun vielä ymmärtäisi tehdä sen myös itselleen. Aikuinen itse itseänsä käskien, nyt kännykkä pois ja nukkumaan.
Vaan kun murrosikä iskee, ja paino sanalla iskee, niin teinin unen tarve ja normivuorokausirytmi on pahimmillaan kuin vuosien jet lag yhdistettynä muuhun kuohuntaan. Ensin ei väsytä ja uni ei tule ja sitten kun vihdoin väsyttää ja syvä uni käärii murrosikäisen syliinsä, niin teini nukkuu vaikka ukkonen ryskyisi ja katuporat tärisyttäisivät taloa. Siinä sikiunen vaiheessa herätyskello ja vanhempien "Nouse nyt ylös" -karjaisut ovat vain hyttysen ininää, lievästi häiritsevää, mutta kun peiton vetää korville, niin sen kestää.
Keski-iässä on vihdoin pissatahraton ja pukluton hyvälaatuinen sänky ja laadukas ergonominen tyyny, unen pitäisi olla mallillaan. Vähän voi työhuolet painaa, mutta nukkumaan on kiva mennä aikaisin. Alkuyöstä voikin havahtua siihen, että kissa tipauttaa kukkaruukun lattialle ja koira oksentaa multaa syötyään olohuoneen puhtaalle matolle. Vähän siivousta ja nukkumaan. Kunnes oho, kello onkin vasta neljä aamulla eikä väsytä. Sitten kello on kuusi aamulla ja väsyttää, mutta tarttee herätä. Sitten väsytää ja v... harmittaa. Seuraavan kerran, kun kaupan kassajonossa ihmettelee äreää keski-ikäistä tätiä tai setää, niin voi lohduttaa itseään ajatuksella, etteivät hekään ole nukkuneet tarpeeksi.
Entäs vanhukset, seniorikansalaiset, ikäihmiset? Ei ole kiire aamulla töihin, mutta onko kroppa liian tottunut heräämään aikaisin vai vessaanko vaan on kiirus? Toiset tulevat toimeen vähemmällä unella, mutta päikkäreiden mahdollisuus kuitenkin kasvaa. Vaikka kahdet, jos otetaan ilo oikein irti! Laadusta en osaa sanoa, mutta unen määrä lisääntyy elämän illan lähestyessä. Ehkä hiljalleen, mutta vääjäämättä. Kysymykset muuttuvat toisenlaisiksi hoivakodin käytävillä. Aina vainko hän vain nukkuu? Ei mumma ja pappa enää jaksa herätä juttusille, vaikka vieraita kävisi kylässä. Unesta on aina vain vaikeampi herätä. Väsyttää vaan.
Missä elämän vaiheessa saa nukuttua hyvin ja tarpeeksi ja juuri silloin kuin itse haluaa? Olen taipuvainen ajattelemaan, että ihmisen suhde uneen ja nukkumiseen on kuitenkin jatkuvasti muuttuva. Jos nyt saatkin nukuttua hyvin ja tarpeeksi ja juuri silloin kuin itse haluat, hyvä niin. Palataan asiaan viiden vuoden kuluttua ja tilanne voi olla toinen. Hyvää unta haetaan eikä se silti hakemalla tule. Oman elimistön muutokset, huolet, ruokailu, juomailu, liikunta, liikkumattomuus, liika nukkuminen ja liika valvominen, lääkkeet, sairaudet... Niin monta vaikuttavaa tekijää unen määrään ja laatuun. Unen omituinen oppimäärä on jotain mistä ei saa kiinni, tänään yhtä ja huomenna toista.
Viime viikonloppuna, kun kelloja siirrettiin tunti taaksepäin pois kesäajasta normaaliaikaan, niin sait sen ylimääräisen tunnin elämääsi. Mitä teit sillä? Nukuitko? Käytitkö sen omaan fyysiseen, psyykkiseen tai sosiaaliseen hyvinvointiin? Käytitkö sen itseksesi vai perheen tai ystävien kanssa? Oliko tuo tunti täynnä toivoa ja iloa vai lisäsikö se päivän kärsimystä tunnilla?
Oikeastihan me emme saaneet ylimääräistä tuntia, vaan meille maksettiin se laina takaisin, joka keväällä vietiin pois. Jokatapauksessa sunnuntaina, kun vuorokaudessa olikin 25h, niin - yllätys, yllätys - minä nukuin sen ylimääräisen tunnin ja hyvää teki!
Hyviä unia seuraavalle lepotauolle!
Johanna
perjantai 21. lokakuuta 2016
Olipa kerran haave, joka hautui tarpeeksi kauan
Joskus aivot nyrjähtää. Silloin näkee tutun asian eri tavalla tai
näkee sen, mikä olisi pitänyt nähdä jo vuosia sitten. Ehkäpä on sen
nähnytkin tai tajunnut jollain tasolla, mutta liian pinnallisesti. Kun
koittaa hetki, että aivot nyrjähtää, vinksahtaa, niin paluuta entiseen
ei ole. Ei vain ole. Aivoja, sydäntä, sielua ja mieltä ei voi tunkea
takaisin tietämättömyyden olotilaan. Jos on oppinut lukemaan ja
kirjoittamaan, ei voi enää päättää, että nyt en enää osaakaan lukea.
Uuden elämän edessä on mahtava ja pelottava fiilis. Samankaltainen tunne, kuin iloitsi oman lapsen oppiessa lukemaan ja samalla hetkellä tajusi, että nythän kauppareissulla lapsi lukee myös kaikki väkivaltaa, sotaa ja pahuutta tihkuvat iltapäivälehtien otsikot ja miettii ääneen: "Äiti, mikä on pedofiili?" Se on ilo ja angsti samassa paketissa, mutta eteenpäin on mentävä. Tässä tästä blogissa on kyse. Intohimosta ja sen ymmärtämisestä. Olen vuosia hautonut ajatusta ja kirjoittamisesta ja joitain tekstejä on jopa julkaistukin.
Kirjoittaminen pöytälaatikkoon tai läppärin kätköihin ei kuitenkaan ole se juttu, sillä kirjoittaminen, musiikki, kuvataide ja tanssi ovat vuorovaikutuksen muotoja. Kirjoittaminen on minulle tapa ajatella ja pohtia asioita. Löytöretki alkaa omasta päästä. Tässä syksyllä päädyin monen mutkan kautta tekemään ajatuskarttoja vahvuuksistani ja unelmistani - ja kas - kirjoittaminen pulpahteli pintaan joka puolella. Plumps, plumps, kuin korkki pintaan. Se oli vihdoin nähtävä, ja kun sen vihdoin tajusi, ei paluuta enää ollut. Aivoni olivat nyrjähtäneet uuteen olotilaan.
Tervetuloa matkalle mukaan ihmettelemään, oivaltamaan ja innostumaan viikon vinksahdusten parissa!
Johanna, blogisti
Uuden elämän edessä on mahtava ja pelottava fiilis. Samankaltainen tunne, kuin iloitsi oman lapsen oppiessa lukemaan ja samalla hetkellä tajusi, että nythän kauppareissulla lapsi lukee myös kaikki väkivaltaa, sotaa ja pahuutta tihkuvat iltapäivälehtien otsikot ja miettii ääneen: "Äiti, mikä on pedofiili?" Se on ilo ja angsti samassa paketissa, mutta eteenpäin on mentävä. Tässä tästä blogissa on kyse. Intohimosta ja sen ymmärtämisestä. Olen vuosia hautonut ajatusta ja kirjoittamisesta ja joitain tekstejä on jopa julkaistukin.
Kirjoittaminen pöytälaatikkoon tai läppärin kätköihin ei kuitenkaan ole se juttu, sillä kirjoittaminen, musiikki, kuvataide ja tanssi ovat vuorovaikutuksen muotoja. Kirjoittaminen on minulle tapa ajatella ja pohtia asioita. Löytöretki alkaa omasta päästä. Tässä syksyllä päädyin monen mutkan kautta tekemään ajatuskarttoja vahvuuksistani ja unelmistani - ja kas - kirjoittaminen pulpahteli pintaan joka puolella. Plumps, plumps, kuin korkki pintaan. Se oli vihdoin nähtävä, ja kun sen vihdoin tajusi, ei paluuta enää ollut. Aivoni olivat nyrjähtäneet uuteen olotilaan.
Tervetuloa matkalle mukaan ihmettelemään, oivaltamaan ja innostumaan viikon vinksahdusten parissa!
Johanna, blogisti
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)