Jos et ole vielä tiennyt, niin Suomi-neito täyttää tänä vuonna täydet 100 vuotta ja siirtyy varttuneiden ja vakiintuneiden valtioiden joukkoon. Aloitan blogissani myös Suomen satavuotisjuhlinnan. Pölytän sopivin
väliajoin Suomeen ja suomalaisuuteen liittyviä luutuneitä käsityksiä ja
pinttyneitä mielikuvia.
On aika tuulettaa Suomea ja suomalaisuutta. Emme
vetele katuja pitkin tuohivirsut jaloissa emmekä ole alamaisia muihin kansakuntiin nähden. On ihan tervettä olla ylpeä omasta osaamisestaan ja osata kehua myös muita.
Suomen kielessä on monipuolinen sananlaskuperinne, joista muutaman nyt päivitän paremmaksi. Nämä vanhentuneet sananlaskut ovat antaneet väärän toimintamallin ihmisille. Siispä sananlaskut uusiksi.
"Rakkaudesta se hevonenkin potkii." - Ai siis, et olis jotenki niinku ihan jees, että on tyly ja väkivaltainen rakkauden kohdettaan kohtaan. EI käy! Jos rakastat, niin näytät sen hyvällä tavalla. Jos se on vaikeaa, on syytä opetella tämä tärkeä taito. Rakkauden kohdettaan voi lähestyä ensin verbaalisesti hellien ja kun yhteisymmärrys on saavutettu, yhdessä halien. "Hirnu hellästi turpakarvat väräjäten tunneittesi kohdetta kohtaan."
"Rumat ne vaatteilla koreilee." - Vaatimattomuus kaunistaa, mutta vain kohtuudella. On oikeasti ihan hyväksyttävää käyttää ja nauttia kauniista vaatteista ja asusteista, oli sitten ruma tai kaunis, laiha tai lihava. Yleensäkin ihmiskehon ulkoiset elementit eivät kuulu toisten arvioinnin kohteiksi. Ihmisen pituus, lyhyys, lihavuus, laihuus, korvat, silmät, hiukset, pisamat yms. ei ole muiden arvioitavissa. Se mikä on toiselle ihailtavaa, kuten vaikka pisamat, voivat toiselle olla se kipeä paikka. Niinpä ulkonaisten seikkojen arvostelu ja sitä kautta ihminen satuttaminen ei ole sananlaskunkaan arvoista. Saat näyttää sydämesi kyllyydestä sisäisen kauneutesi omalla persoonallisella tavallasi. Olet ainutlaatuinen. "Koreile tai ole koreilematta, valinta on vain sinun. Olet silti oma arvokas itsesi."
"Puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa." - Tämä lausahdus on myrkkyä suomalaisille. Niinkuin tätä kansakuntaa pitäisi rohkaista olemaan hiljaa. On toki olemassa sellaisia tyhjääjauhavia moottoriturpia, jotka voivat puhua päivän itsestään ilman taukoja. Ehkä tämä sananlasku on heille tarkoitettu. Meille muille sieluun sopivat sanat ovat yhteiselon voiteluainetta. "Älä töpeksi tuppisuuna, hymyile huulillasi ja ilahduta ilmapiiriäsi."
"Ei haukku haavaa tee." - Tekee se ja pahasti. Meillä ei ole mitään hyväksyttävää syytä käyttäytyä asiattomasti muita kohtaan. Loukkaaminen sanoilla satuttaa. Vain jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, voi ottaa ohjenuorakseen aiemman sananlaskun ja olla hiljaa. Maailma ei muutu paremmaksi, jos päästelet höyryjä ja mennessäsi solvaat muita. Tästäpä tuleekin juhlavuoden kunniaksi kaksi uutta sananlaskua: "Sanon hyvää tai olen hiljaa." ja "Satuttava sana on kuin tikari sydämessä."
Löytyykö mielestäsi vielä sellaisia sananlaskuja, jotka pitäisi päivittää paremmaksi? Vinkkaa ihmeessä viikon vinksahdukselle.
Hyvää Suomen juhlavuotta meille kaikille!
Johanna
keskiviikko 25. tammikuuta 2017
keskiviikko 18. tammikuuta 2017
Kissanpäivät
"Jollain on kissanpäivät." Niinhän kuvataan ihmistä, jolla on hyvät oltavat, mukavaa ilman velvollisuuksia.
Meillä on kolme kissaa. En ole koskaan ajatellut olevani kissaihmisiä, mutta kun katson kotikissojen elämää, niin vähän kadehdin niitä. Ruuhkavuosia elävän perheenäidin vastakohtana kissan elämä näyttää olevan pelkkää nukkumista ja syömistä, siis aika nautinnollista.
Kissa herää ja venyttelee nautinnollisesti. Jokainen nikama saa kyytiä. Sitten vähän turkin puunausta ja jos on sopivan mukava paikka, voi vielä nauttia hetken levosta patterin läheisyydessä tai auringon valossa.
Sitten voi taas venytellä. Selkärankaa notkolle ja kaarelle. Etutassua tuohon suuntaan ja takajalkaa toiseen. Lopuksi vielä värisytellään häntää. Makoisien unien jälkeen voikin astella ylväästi keittiöön vaatimaan vähän murkinaa.
Yritäpä ihminen itse samaa. Pikku päikkäreiden jälkeen astelet kantapäät kopisten keittiöön. Katselet ympärillesi kuin kuninkaallinen ja vienosti äännellen vaadit pötyä pöytään. Vaikka kuinka olisit sisäisesti kissanainen, niin meillä tämä ei ainakaan toimi. Kehrääminen tai naukuminen, ei mene läpi.
En tässä blogissa julkaise meidän kissojen nimiä, sillä haluan varjella niiden kissuutta median raadollisuudelta. Kaiken maailman pervoja, joten parempi suojella kissoja. Julkaiskoot itse omat nimensä, jos niin haluavat.
Sen verran voin avata kissojen historiaa, että niiden meille tulohistoria on täynnä jännittäviä käänteitä. Kolmeen kissaan on kolme hyvää syytä - sen verran oli pentueessa jäljellä. Lähdin jokunen vuosi sitten lasten kanssa syyslomareissulla mummulaan. Tältä reissulta oli tarkoitus tuoda kotiin kissanpentu. Kyseessä oli maatiaskissat, joita maaseudulla voi olla vähän riesaksi asti. Niistä pitää päästä eroon tavalla tai toisella.
Kissanpennut nähtyämme totesimme ettei meistä olisi pyöveleiksi. Yhtä kissaa tultiin hakemaan, kolme lähti matkaan. Yksi kissanpentu olisi ilmiselvästi ollut yksinäinen ilman lajitoveria, kaksi olisi ollut ehkä ideaalein vaihtoehto. Eipä meistä ollut päättämään ketkä kaksi kissaa otettaisiin mukaan ja mikä kissoista olisi tuomittu kuolemaan. Siispä meillä on kolme kissaa.
Työviikkoa viettänyt puoliso ei ollut tuolloin aivan samaa mieltä asiasta, sillä ensimmäinen puhelu päättyi ...tuut, tuut, tuut.... Jälkeenpäin hän on vielä useaan otteeseen ihmetellyt, että kuinka yksi kissa=kolme kissaa. Ihmeellinen on tuo matematiikan maailma. Vedelläkin on kolme olomuotoa ja silti on kyseessä yksi ja sama vesi.
Meidän kolme kattia syövät samasta ruokakupista ja käyvät samassa kissavessassa, joten kolme on melkein kuin yksi. Tosin kolme kissaa syö kolmen kissan edestä ja kolme kissaa tuottaa tavaraa toisesta päästä myös kolmen kissan edestä.
"Kissa kiitoksilla elää" on yksi maailman turhimmista sananlaskuista. Kissaa ei voisi vähempää liikuttaa ihmisen kiitokset. Kissa ei tee mitään kiitoksia kärttääkseen, ainakaan meidän kissuudet. Jos ne haluavat jotain, niin se on ruokaa - ei kiitoksia.
Kissa viettää kissanpäiviä ja se näyttää ihanalta. Tai näytti siihen asti, kunnes ne alkavat nuolla toistensa korvia ja muita ruuminosia. Tässä vaiheessa en enää haluaisi ollakaan kissa. Kissanruoka haisee järisyttävän pahalta. Mausta en edes haaveile, sillä haju on jotain raadon ja mädän kalan väliltä. Silti kissanruokaa mainostetaan kuin ihmisen ruokaa. Tässä olisi kissalle herkullista tonnikalaa tai härkää. Kuinka moni villikissa syö luonnossa tonnikalaa tai häränlihaa? Eiköhän se ole jotain pikkujyrsijää tai talitinttiä. Näitä makuja ei taas löydy kissanruokavalikoimista, ei myöskään sammakoita tai muita öttimöttiäisiä.
Mitä elämä olisikaan ilman ihania kissoja? Ei tarvitsisi siivota kissanoksennusta maanantai-aamuna eteisen matolta. Ei raadeltuja sohvia. Ei kissanpolkkaa keskiyöllä pianon päällä. Ei syötyjä ruusuja, tulppaaneja tai muitakaan viherkasveja. Ei riehumista öisin. Ei kissankarvoja vaatteissa. Ei ihanaa vastaanottokomiteaa kotiin tullessa eikä tassuterapiaa sairastaessa.
Kissanpäiviä voi viettää myös kissanomistajana, tosin vasta harjoittelen niitä kissamaisia nikamavenytyksiä.
Kissamaista keskiviikkoa!
Johanna
Meillä on kolme kissaa. En ole koskaan ajatellut olevani kissaihmisiä, mutta kun katson kotikissojen elämää, niin vähän kadehdin niitä. Ruuhkavuosia elävän perheenäidin vastakohtana kissan elämä näyttää olevan pelkkää nukkumista ja syömistä, siis aika nautinnollista.
Kissa herää ja venyttelee nautinnollisesti. Jokainen nikama saa kyytiä. Sitten vähän turkin puunausta ja jos on sopivan mukava paikka, voi vielä nauttia hetken levosta patterin läheisyydessä tai auringon valossa.
Sitten voi taas venytellä. Selkärankaa notkolle ja kaarelle. Etutassua tuohon suuntaan ja takajalkaa toiseen. Lopuksi vielä värisytellään häntää. Makoisien unien jälkeen voikin astella ylväästi keittiöön vaatimaan vähän murkinaa.
Yritäpä ihminen itse samaa. Pikku päikkäreiden jälkeen astelet kantapäät kopisten keittiöön. Katselet ympärillesi kuin kuninkaallinen ja vienosti äännellen vaadit pötyä pöytään. Vaikka kuinka olisit sisäisesti kissanainen, niin meillä tämä ei ainakaan toimi. Kehrääminen tai naukuminen, ei mene läpi.
En tässä blogissa julkaise meidän kissojen nimiä, sillä haluan varjella niiden kissuutta median raadollisuudelta. Kaiken maailman pervoja, joten parempi suojella kissoja. Julkaiskoot itse omat nimensä, jos niin haluavat.
Sen verran voin avata kissojen historiaa, että niiden meille tulohistoria on täynnä jännittäviä käänteitä. Kolmeen kissaan on kolme hyvää syytä - sen verran oli pentueessa jäljellä. Lähdin jokunen vuosi sitten lasten kanssa syyslomareissulla mummulaan. Tältä reissulta oli tarkoitus tuoda kotiin kissanpentu. Kyseessä oli maatiaskissat, joita maaseudulla voi olla vähän riesaksi asti. Niistä pitää päästä eroon tavalla tai toisella.
Kissanpennut nähtyämme totesimme ettei meistä olisi pyöveleiksi. Yhtä kissaa tultiin hakemaan, kolme lähti matkaan. Yksi kissanpentu olisi ilmiselvästi ollut yksinäinen ilman lajitoveria, kaksi olisi ollut ehkä ideaalein vaihtoehto. Eipä meistä ollut päättämään ketkä kaksi kissaa otettaisiin mukaan ja mikä kissoista olisi tuomittu kuolemaan. Siispä meillä on kolme kissaa.
Työviikkoa viettänyt puoliso ei ollut tuolloin aivan samaa mieltä asiasta, sillä ensimmäinen puhelu päättyi ...tuut, tuut, tuut.... Jälkeenpäin hän on vielä useaan otteeseen ihmetellyt, että kuinka yksi kissa=kolme kissaa. Ihmeellinen on tuo matematiikan maailma. Vedelläkin on kolme olomuotoa ja silti on kyseessä yksi ja sama vesi.
Meidän kolme kattia syövät samasta ruokakupista ja käyvät samassa kissavessassa, joten kolme on melkein kuin yksi. Tosin kolme kissaa syö kolmen kissan edestä ja kolme kissaa tuottaa tavaraa toisesta päästä myös kolmen kissan edestä.
"Kissa kiitoksilla elää" on yksi maailman turhimmista sananlaskuista. Kissaa ei voisi vähempää liikuttaa ihmisen kiitokset. Kissa ei tee mitään kiitoksia kärttääkseen, ainakaan meidän kissuudet. Jos ne haluavat jotain, niin se on ruokaa - ei kiitoksia.
Kissa viettää kissanpäiviä ja se näyttää ihanalta. Tai näytti siihen asti, kunnes ne alkavat nuolla toistensa korvia ja muita ruuminosia. Tässä vaiheessa en enää haluaisi ollakaan kissa. Kissanruoka haisee järisyttävän pahalta. Mausta en edes haaveile, sillä haju on jotain raadon ja mädän kalan väliltä. Silti kissanruokaa mainostetaan kuin ihmisen ruokaa. Tässä olisi kissalle herkullista tonnikalaa tai härkää. Kuinka moni villikissa syö luonnossa tonnikalaa tai häränlihaa? Eiköhän se ole jotain pikkujyrsijää tai talitinttiä. Näitä makuja ei taas löydy kissanruokavalikoimista, ei myöskään sammakoita tai muita öttimöttiäisiä.
Mitä elämä olisikaan ilman ihania kissoja? Ei tarvitsisi siivota kissanoksennusta maanantai-aamuna eteisen matolta. Ei raadeltuja sohvia. Ei kissanpolkkaa keskiyöllä pianon päällä. Ei syötyjä ruusuja, tulppaaneja tai muitakaan viherkasveja. Ei riehumista öisin. Ei kissankarvoja vaatteissa. Ei ihanaa vastaanottokomiteaa kotiin tullessa eikä tassuterapiaa sairastaessa.
Kissanpäiviä voi viettää myös kissanomistajana, tosin vasta harjoittelen niitä kissamaisia nikamavenytyksiä.
Kissamaista keskiviikkoa!
Johanna
maanantai 9. tammikuuta 2017
Talven taikaa
Oletko nähnyt suomalaisen, joka marssii tuulta vasten talven pimeydessä, pakkasessa ja viimassa hymyillen ja ottaa elämänsä rennosti? Jep, sitähän minäkin - taruolento tuollainen pimeydessä ja kylmyydessä hymyilevä otus.
Suomalaisia moititaan helposti juroiksi ja sulkeutuneiksi. Puskevat kadulla eteenpäin mustissa talvitakeissaan tervehtimättä ja hymyilemättä. "Kyllä räkänokastakin mies tulee, muttei tyhjännaurajasta", opasti meitä jo muinainen sananlasku. Vaan minkäs teet, kun pimeys alkaa kietoa lonkeroitaan lokakuun väriloiston jälkeen ja märkääkin märempi loska läiskii pitkin poskia, alkaa myös kaduntallaajan hartiat kääntyä eteenpäin ja pää painuu jonnekin takinkaulusten uumeniin.
Ainoa valopilkku Suomen puolen vuoden mittaiseen yöhön on joulun lisäksi lumi. Lumi on saapunut myös Etelä-Suomen rannikolle. Se ihanaakin ihanampi fiilis, kun sataa lunta. Hartiat valahtaa heti kymmenen senttiä alaspäin. Valkeus. Se ihana tunne, kun viikkojen mustan tunnelin jälkeen voi illalla ajaa kylille ja näkeekin taas tienreunan ja metsän piirteet.
Jaa, että suomalaiset eivät osaisi small talkia. Jos ja kun lunta tupruttaa, se on median ykkösuutinen, yllätys autoilijoille ja jatkuvan marinan aihe nettikeskusteluissa. Lumiparka on jatkuvasti väärässä paikassa. Teillä ja parkkipaikoilla sitä on liikaa ja laskettelurinteissä ja pulkkamäissä liian vähän. Lumesta on helppo puhua. Sen määrää ja olomuotoa voi taivastella kaupan kassalla, hississä, parkkipaikalla ja bussipysäkillä. Kyllä, suomalaiset osaavat puhua lumesta. Lumi - tuo veden valoisa olomuoto, tuo talven valontuoja, junaliikenteen jumiuttaja, hiihtokeskusten elinehto - ei jätä suomalaista kylmäksi.
Lunta on talvella harvoin liikaa, mutta se tulee usein massiivisissa hiutalepurskeissa ja väärään aikaan. Hetken joutuukin olemaan citysuomalainen luonnon armoilla ja hidastamaan tahtia. Ja se pieni hetki voikin olla hyvä juttu. Kaikkeen ei ihminen voi vaikuttaa, kaikkea ei voi kontrolloida. Lumi antaa hyvän oppitunnin elämästä.
Lumi-ilon lisäksi väsäsin ensimmäisen blogirunonkin. Oodi lumelle, ole hyvä.
Taivaalta sataa talven taikaa,
on hyvä istua ja ottaa vaikka aikaa.
Se vettä vain on, mutta muoto toinen nyt.
Hattaran höttö tai kide sakarainen pilvistä lähtenyt.
Älä vielä tartu kolaan, malta levoton sielu hetki.
Oisko aika kaakaon, suunnittele vaikka eväsretki?
Saatko hiutaleen kielelläsi kii?
Unohda muiden katseet, mitä välii.
Hanki, kinos, pyry, tuisku, lumi, nietos.
Rakkaan lapsen monet nimet luonnon valkeaks kietos.
Revi riemu lumesta, hymyile tuulta vasten.
Ei se ole yksinoikeus iloita lasten.
Menee tovi, muuttuu kohta muoto lumen.
Taas koittaa aika kukkien, aika suven.
Valoisia talvipäiviä toivottaen,
Johanna
Suomalaisia moititaan helposti juroiksi ja sulkeutuneiksi. Puskevat kadulla eteenpäin mustissa talvitakeissaan tervehtimättä ja hymyilemättä. "Kyllä räkänokastakin mies tulee, muttei tyhjännaurajasta", opasti meitä jo muinainen sananlasku. Vaan minkäs teet, kun pimeys alkaa kietoa lonkeroitaan lokakuun väriloiston jälkeen ja märkääkin märempi loska läiskii pitkin poskia, alkaa myös kaduntallaajan hartiat kääntyä eteenpäin ja pää painuu jonnekin takinkaulusten uumeniin.
Ainoa valopilkku Suomen puolen vuoden mittaiseen yöhön on joulun lisäksi lumi. Lumi on saapunut myös Etelä-Suomen rannikolle. Se ihanaakin ihanampi fiilis, kun sataa lunta. Hartiat valahtaa heti kymmenen senttiä alaspäin. Valkeus. Se ihana tunne, kun viikkojen mustan tunnelin jälkeen voi illalla ajaa kylille ja näkeekin taas tienreunan ja metsän piirteet.
Jaa, että suomalaiset eivät osaisi small talkia. Jos ja kun lunta tupruttaa, se on median ykkösuutinen, yllätys autoilijoille ja jatkuvan marinan aihe nettikeskusteluissa. Lumiparka on jatkuvasti väärässä paikassa. Teillä ja parkkipaikoilla sitä on liikaa ja laskettelurinteissä ja pulkkamäissä liian vähän. Lumesta on helppo puhua. Sen määrää ja olomuotoa voi taivastella kaupan kassalla, hississä, parkkipaikalla ja bussipysäkillä. Kyllä, suomalaiset osaavat puhua lumesta. Lumi - tuo veden valoisa olomuoto, tuo talven valontuoja, junaliikenteen jumiuttaja, hiihtokeskusten elinehto - ei jätä suomalaista kylmäksi.
Lunta on talvella harvoin liikaa, mutta se tulee usein massiivisissa hiutalepurskeissa ja väärään aikaan. Hetken joutuukin olemaan citysuomalainen luonnon armoilla ja hidastamaan tahtia. Ja se pieni hetki voikin olla hyvä juttu. Kaikkeen ei ihminen voi vaikuttaa, kaikkea ei voi kontrolloida. Lumi antaa hyvän oppitunnin elämästä.
Lumi-ilon lisäksi väsäsin ensimmäisen blogirunonkin. Oodi lumelle, ole hyvä.
Taivaalta sataa talven taikaa,
on hyvä istua ja ottaa vaikka aikaa.
Se vettä vain on, mutta muoto toinen nyt.
Hattaran höttö tai kide sakarainen pilvistä lähtenyt.
Älä vielä tartu kolaan, malta levoton sielu hetki.
Oisko aika kaakaon, suunnittele vaikka eväsretki?
Saatko hiutaleen kielelläsi kii?
Unohda muiden katseet, mitä välii.
Hanki, kinos, pyry, tuisku, lumi, nietos.
Rakkaan lapsen monet nimet luonnon valkeaks kietos.
Revi riemu lumesta, hymyile tuulta vasten.
Ei se ole yksinoikeus iloita lasten.
Menee tovi, muuttuu kohta muoto lumen.
Taas koittaa aika kukkien, aika suven.
Valoisia talvipäiviä toivottaen,
Johanna
sunnuntai 1. tammikuuta 2017
Uusi vuosi, versio 2017
Ja taas on alkanut uusi vuosi, tällä kertaa versio 2017. Päivitykset kunnossa ja entistä ehompi versio tulossa? Tilit kohdiksessa ja taseet siivottu turhasta? Vai kuinkas se elämässä meneekään?
En erityisemmin pidä uudesta vuodesta. Juhuu, tänä vuonna olen vuoden vanhempi! Jippii, pari ryppyä lisää! Eläke taas vuoden lähempänä. (Okei, tämän ennustaminen on hyvin epämääräistä, tällä kehityksellä eläkeikä on 75+ jahka sinne asti pääsen). Toisaalta, se mistä pidän uudessa vuodessa, on se uusien mahdollisuuksien aika. Jos päättynyt vuosi on firmoissa vuoden tilinpäätösten aika, niin uusi vuosi voidaan tietyllä tapaa aloittaa puhtaalta pöydältä. Vai voidaanko?
Voiko ihmissuhteissa, työpaikalla tai oman fyysisen kunnon osalta aloittaa puhtaalta pöydältä? Voidaanko niitä päivittää versioon 2017 yhden yön ihmeellä? Toki ihmissuhteita voi päättää ja uusia aloittaa, työpaikkaa vaihtaa, mutta omasta itsestään ihminen ei pääse eroon. Uudenvuodenlupaukset ja tipattomat tammikuut ovat humpuukia, mutta niissä piilee pieni totuuden siemen. Ne ovat unelmia, haaveita ja kajastuksia tulevasta. Toiveita siitä, millainen olisi elämämme vuosi versiossa 2017.
Tilinpäätös on hyvä tehdä ja miettiä, että mitä hyvää kannattaa siirtää vuodelta 2016 ja mikä kannattaa haudata vuoden 2016 mukana. Laskentatoimen oppien mukaan tilinpäätöksissä tietyt erät siirtyvät saatavina tai velkoina uudelle vuodelle. Ihmiselämässä ihmissuhdesaatavien ja -velkojen määrää voidaan toki siirtää, muttei siitä välttämättä ole iloa kenellekään. Jotkut ihmissuhteet pitäisi vaan siirtää tilikauden eli elämänvuoden tappioihin ja muistella hyvällä joskus, kun aika kultaa muistot. Konkurssi voi tulla ihmissuhteiden lisäksi omiin tapoihin, asenteisiin ja ajatuksiin. Kaikki oman pääkopan toimintakaan ei ole aina kannattavaa.
Riskialtista yrittämistä onkin päästää irti haitallisesta ja huonosta vanhasta ja pinkaista kohti uusia ajatusuria. Jos ei kokeile, ei voi tietää. On vaikeaa, mutta hyvää päästää irti sellaisesta, joka nakertaa ja kuluttaa sinua. Se voi olla joku oma asenne, pinttynyt tapa tai ongelmallinen ihmissuhde vaikka työpaikalla. Emme voi muuttaa kaikkea, mutta joskus suhtautumistapaa vaihtamalla tilanne näyttää toiselta, ehkäpä valoisammalta.
Elämästä ei tule koskaan valmista, paitsi sitten kun se on jo myöhäistä. Tämän keskeneräisyyden kanssa joudumme olemaan ja elämään ihmisinä. Kauneutta ja kipua samassa paketissa. Sitä se uusikin versio 2017 on. Elämässä ei ole takuita eikä palautusoikeutta, tulee iloisia yllätyksiä ja huolta ja murhettakin, vaikkei sitä toivoisi.
Vuosipäivityksessä on hyvääkin. Kaikki hyvä kannattaa siirtää vuodelle 2017. Hyvät muistot, ihmissuhteet, oivallukset - kaikki se mikä vie sinua eteenpäin. Kaikki se, mikä toimii, tuottaa iloa ja vahvistaa sinua ihmisenä. Vuosi on edessä, mitä hyvää se tuokaan sinulle, ole siitä kiitollinen ja talleta sydämesi taseeseen.
Hyvää, kasvattavaa, kaunista, sykähdyttävää, levollista ja ihmisyyttä ravitsevaa uutta vuotta 2017. Versio 2017 on valmis nautittavaksi.
Johanna,
bloggari jo viime vuodelta :)
En erityisemmin pidä uudesta vuodesta. Juhuu, tänä vuonna olen vuoden vanhempi! Jippii, pari ryppyä lisää! Eläke taas vuoden lähempänä. (Okei, tämän ennustaminen on hyvin epämääräistä, tällä kehityksellä eläkeikä on 75+ jahka sinne asti pääsen). Toisaalta, se mistä pidän uudessa vuodessa, on se uusien mahdollisuuksien aika. Jos päättynyt vuosi on firmoissa vuoden tilinpäätösten aika, niin uusi vuosi voidaan tietyllä tapaa aloittaa puhtaalta pöydältä. Vai voidaanko?
Voiko ihmissuhteissa, työpaikalla tai oman fyysisen kunnon osalta aloittaa puhtaalta pöydältä? Voidaanko niitä päivittää versioon 2017 yhden yön ihmeellä? Toki ihmissuhteita voi päättää ja uusia aloittaa, työpaikkaa vaihtaa, mutta omasta itsestään ihminen ei pääse eroon. Uudenvuodenlupaukset ja tipattomat tammikuut ovat humpuukia, mutta niissä piilee pieni totuuden siemen. Ne ovat unelmia, haaveita ja kajastuksia tulevasta. Toiveita siitä, millainen olisi elämämme vuosi versiossa 2017.
Tilinpäätös on hyvä tehdä ja miettiä, että mitä hyvää kannattaa siirtää vuodelta 2016 ja mikä kannattaa haudata vuoden 2016 mukana. Laskentatoimen oppien mukaan tilinpäätöksissä tietyt erät siirtyvät saatavina tai velkoina uudelle vuodelle. Ihmiselämässä ihmissuhdesaatavien ja -velkojen määrää voidaan toki siirtää, muttei siitä välttämättä ole iloa kenellekään. Jotkut ihmissuhteet pitäisi vaan siirtää tilikauden eli elämänvuoden tappioihin ja muistella hyvällä joskus, kun aika kultaa muistot. Konkurssi voi tulla ihmissuhteiden lisäksi omiin tapoihin, asenteisiin ja ajatuksiin. Kaikki oman pääkopan toimintakaan ei ole aina kannattavaa.
Riskialtista yrittämistä onkin päästää irti haitallisesta ja huonosta vanhasta ja pinkaista kohti uusia ajatusuria. Jos ei kokeile, ei voi tietää. On vaikeaa, mutta hyvää päästää irti sellaisesta, joka nakertaa ja kuluttaa sinua. Se voi olla joku oma asenne, pinttynyt tapa tai ongelmallinen ihmissuhde vaikka työpaikalla. Emme voi muuttaa kaikkea, mutta joskus suhtautumistapaa vaihtamalla tilanne näyttää toiselta, ehkäpä valoisammalta.
Elämästä ei tule koskaan valmista, paitsi sitten kun se on jo myöhäistä. Tämän keskeneräisyyden kanssa joudumme olemaan ja elämään ihmisinä. Kauneutta ja kipua samassa paketissa. Sitä se uusikin versio 2017 on. Elämässä ei ole takuita eikä palautusoikeutta, tulee iloisia yllätyksiä ja huolta ja murhettakin, vaikkei sitä toivoisi.
Vuosipäivityksessä on hyvääkin. Kaikki hyvä kannattaa siirtää vuodelle 2017. Hyvät muistot, ihmissuhteet, oivallukset - kaikki se mikä vie sinua eteenpäin. Kaikki se, mikä toimii, tuottaa iloa ja vahvistaa sinua ihmisenä. Vuosi on edessä, mitä hyvää se tuokaan sinulle, ole siitä kiitollinen ja talleta sydämesi taseeseen.
Hyvää, kasvattavaa, kaunista, sykähdyttävää, levollista ja ihmisyyttä ravitsevaa uutta vuotta 2017. Versio 2017 on valmis nautittavaksi.
Johanna,
bloggari jo viime vuodelta :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)