Onnettoman puutarhurin onnellinen sato

Olipa kerran onneton puutarhuri, joka ei osannut hoitaa kasveja. Kukat kuolivat, ruoho lakastui ja linnut söivät kylvetyt siemenet.

Puutarhurilla oli pihallaan yksi puu. Onnettoman vinorankainen luumupuu, jonka oksat törröttivät sinne tänne kuin variksenpelätin.

Eräänä kesänä tuo luumupuu teki valtavan suuren sadon. Puutarhuri ei ymmärtänyt miten se oli mahdollista. Hän ei osannut hoitaa puutarhaansa, eikä myöskään luumupuutaan.

Tuona kesänä sato niin suuri, että alimmat oksat viilsivät maata luumujen painosta. Puutarhuri oli ihmeissään: "Mitä minä teen kaikilla näillä luumuilla?!"

Sitten puutarhuri oivalsi. Hän oli saanut tämän sadon ilmaiseksi, niinpä hän myös aikoisi jakaa sen ilmaiseksi. Puutarhuri laittoi ilmoituksen ja ihmisiä tuli hakemaan luumuja pitkin maita ja mantuja.

Luumuja hakiessaan ihmiset keskustelivat puutarhurin kanssa. Yhtäkkiä sato oli suurempi kuin pelkät luumut. Sadosta oli tullut yhteys ihmisten välille.

Onneton puutarhuri oli hyvin onnellinen.

Sen pituinen se.

Kesäkeitto ja muut ruokapöydän viholliset

Ennen vanhaan asiat olivat aina paremmin. Oikeastaan ei ollut, mutta jotain ajasta "ennenvanhaan" kaipaan. Kaipaan sitä aikaa, kun lautasella oleva ruoka ei ollut vihollinen. Aikaan, jolloin kohtuullisuus oli ihan kelvollinen sana. 

Ennen vanhaan kouluissa oli useampia kasvisruokapäiviä ilman, että vanhemmat tai jotkut somepahoinvoivat ihmiset saivat itkupotkuraivareita. Oli kesäkeittoa, pinaattiohukaisia ja ohrarouhepuuroa. Näistä pinaattiohukaiset olivat monen herkkuruokaa, kesäkeitto ei juuri kenenkään. Kesäkeitosta huolimatta vanhemmat eivät nousseet barrikadeille, kun lapset eivät saaneetkaan lihaa koulussa.

Toisten mielestä nugetit ja nakit voivat sisältää vain eläinten lihaa. Toisten päivä voi mennä pilalle, jos kasvispullat ovat lihapullien vieressä buffetpöydässä. Ihan niin kuin kesäkeiton jalostetumpi muoto eli kasvispulla olisi ulkoavaruudesta saapunut koronarokotettakin vaarallisempi otus, joka tuhoaa tavallisen lihansyöjän ruokailuhetken pelkällä olemassaolollaan. Kasvisruoka ei tartu aerosolien kautta. Tärkeä, mutta vähän noteerattu uutinen viime viikolta kertoi, että Helsingin yliopiston vastaanotoilla ja juhlissa tarjotaan vain vegaanista ruokaa. Mikä ihmisoikeusloukkaus kaikkia niitä ihmisiä kohtaan, joiden päivittäinen ravinnonsaanti perustuu pelkästään HY:n juhlaruokiin! Voi niitä vegaaniuuteen pakotettuja poloisia!

Epäilen tosin, että kenenkään ruokavalio ei voi koostua pelkästään eläinperäisestä proteiinista. Jos koostuu, niin olisin huolissani. Kasvikunnan tuotteita jokainen syö tai juo jossain muodossa.

Taustaksi kerron, että kesäkeitto oli oma kouluruokainhokkini heti ykköspaikkaa pitävän maksalaatikon jälkeen. Silti ihmettelen, että jossain vaiheessa 70-luvun ja maailmanlopun välillä kesäkeitosta tuli toisille vihollinen. Niin suuri vihollinen, että sen mukana kaikesta kasvisruuasta tai sen vastustamisesta tuli poliittista. Ei siis enää makuasia, vaan poliittisen kannan ilmaisu.

En ole minkään fanatismin fani, en pelkkä lihansyöjä, en vegaani enkä edes vegetaristi. Tein silkasta ruoka-anarkian ilosta kesäkeittoa ja ylitin kesäkeittoantipatiani. Hah, se oli hyvää. Syön toistekin!

Kesäkeitto kunniaan! Porkkanaparaati! Myskikurpitsamielenosoitus! Mukulasellerimarssi!

Johanna

vinksahtanut porkkananpurija

Talvisodan jälkitunnelmissa

Olen viime aikoina miettinyt paljon äitejä.

19, 20, 21, 22... Iät ovat lasten ikiä. Kaikki ovat olleet jonkun lapsia. Kun käyt seuraavan kerran jollain hautausmaalla, niin varaa hetki käynnille sankarihaudalla. Siellä on hautakiviä, joissa syntymäpäivän ja kuolinpäivän välissä on kulunut 19, 20, 21, 22... vuotta elämää, joka päättyi liian varhain. 

Suomen talvisodan päättymisestä on kulunut 13.3.2022 82 vuotta. Veteraanisukupolvea elää vielä ja heitä kunnioitetaan ja arvostetaan. Itsenäisen Suomen aikaa on aina värittänyt sota tai sotien muistot.  Sodan varjo on ollut läsnä jokaisessa itsenäisyyspäivässä, vaikka rauhan aikaa on ollut jo kymmeniä vuosia. Viime vuosina olin ajatellut, että voisiko näistä sodan poteroista jo päästä liikkeelle, elämään ihan tavallista elämää ilman sodan varjoa. Sodat oli kuitenkin jo sodittu. Rauha ja itsenäisyys oli vakaata, ja Suomi kansainvälinen toimija monessa verkostossa. 

Pari viikkoa sitten huomasin humpsahtaneeni - en kuralätäkköön,  vaan talvisodan henkiseen poteroon. Näinkö pitkälle luulin päässeeni pois noista henkisistä poteroista. Ja mietin äitejä. Äitejä, jotka 82 vuotta sitten saattelivat lapsensa sotaan ja sitten lapsensa hautaan.

Sota Euroopassa on taas totta. Mietin äitejä Ukrainassa ja Venäjällä. Toiset lähettävät lapsensa puolustamaan ja toiset hyökkäämään. Molemmat joutuvat saattamaan lapsensa hautaan.

Mietin Syyrian äitejä vuonna 2015. Tilanne oli erilainen. Vihollinen ei tullut rajan takaa, vaan sekasorto oli sisäistä, vihollinen saattoi olla kaveri naapurikorttelista. Sama murhe kaikilla äideillä.

Mietin äitejä. Heitä ei näy rauhanneuvotteluissa. Ehkä pitäisi. Äideillä on sydän isompi kuin kunniankaipuu.

Kuvittele äitejä neuvottelupöydässä. Laitetaanko sinun lapsesi vai minun lapseni arkkuun, vai pääsisimmekö kenties johonkin muuhun ratkaisuun?

Talvisodan päättymisen muistopäivän jälkitunnelmissa sankarihaudalla mietin äitejä. Mietin itseäni. Toivottavasti sankarihautoja ei tarvita lisää. Talvisodasta on kulunut jo 82 vuotta, mutta rauha sanana tuntuu yhä tärkeämmältä. 

Johanna

vinksahtanut rauhantoivoja