Isän askelissa

Kävin isänpäivänä yksin kävelyllä niissä maisemissa, teillä ja poluilla, joissa muistan kävelleeni isäni kanssa joskus kauan sitten.

En muista mistä silloin keskustelimme. Tällä kertaa kävelin omissa ajatuksissani muistellen viime vuonna kuollutta isääni. Maisemat olivat osin samoja, osin muuttuneita. Minäkin olin osin sama, osin muuttunut. Riippumatta perhesuhteista tai mistään muistakaan olosuhteista, olemme kaikki jonkun lapsia. Emme voi valita sitä, että kuinka kauan saamme taittaa matkaa vanhempiemme kanssa. Joskus lapset menettävät vanhempansa aivan liian aikaisin, joskus vanhemmat menettävät lapsensa.

Isäni luki paljon ja häneltä jäi paljon kirjoja. Keskustelimme ennen hänen kuolemaansa kirjoista. Hän sanoi, että ne ovat olleet hänelle tärkeitä ja merkityksellisiä teoksia, mutta meillä jokaisella on omat erilaiset kiinnotuksen kohteemme, eikä toiselle tärkeä kirja ole välttämättä toiselle kummoinenkaan opus.

Kirjojen läpikäymisessä meni aikaa. Niitä sai tulla hakemaan ja hakijoiden kanssa saatettiin vaihtaa joku hyvä muisto isästä tai ajatus teoksen aihepiiristä. Kirjat yhdistivät sillä kertaa meitä erilaisia ihmisiä erityisellä tavalla. Kirjoja läpikäydessä en voinut enää kysyä isältä, että miksi juuri tämä teos oli hänen kirjahyllyssään. Oliko se jäänyt sinne sattumalta, alelaarin virheostoksena - vai oliko siinä joku kiinnostava henkilöhahmo tai teema? Kirjat hyllyssä olivat hiljaa. Toki joissain kirjoissa oli alleviivauksia, klemmareita kirjanmerkkeinä tai lehtileikkeitä sivujen välissä, mutta muuten kirjat olivat hiljaa.

Hiljaisuus on myös hyvä asia, se kirkastaa ajatuksia. Metsäpolulla kävellessä tajusin, että vaikka kuinka luulemme tuntevamme jonkun ihmisen, niin emme kuitenkaan tunne. "Lukea toista kuin avointa kirjaa" - toivottavasti näin ei ole, meissä saa olla omat haaveemme ja haavamme, jossain sivumarginaalissa, rivien välissä.

Meissä on perittyjen geenien tai yhdessä vietettyjen vuosien vuoksi paljon yhteisiä piirteitä vanhempiemme kanssa. Emme kuitenkaan kulje samoissa askelissa. Ei voi asettaa askeleitaan edeltämenneiden askeleiden tahtiin. Joskus askeleet osuvat yhteen, joskus ne menevät rinnakkain, joskus risteävät, joskus ne lähtevät eri suuntiin. Samasta matkasta voi vain olla kiitollinen, mutta jokaisella on kuitenkin oma matkansa ja omat askeleensa.

Hyvää isänpäivää kaikenlaisille isille ja kaikenlaisille lapsille!

Johanna

Vinksahtanut maailma

Olemme eläneet jo muutaman viikon ajan poikkeustilassa. On ollut aika hurja juttu huomata, että kuinka nopeasti poikkeustilasta ja liikkumis- ja kokoontumisrajoituksista on tullut uusi normaali. En enää juurikaan ihmettele ihmisen mukautumiskykyä mitä omituisimpiin olosuhteisiin. Jos aikoo elää, niin pitää pystyä elämään vaikka kuinka vinksahtaneessa maailmassa.

En halua verrata nykytilannetta Uudellamaalla siihen, että eläisimme pakolaisleirissä, vankilassa tai Pohjois-Koreassa, mutta olen antanut mielikuvitukselleni luvan vähän lentää. Tervetuloa mukaan pienelle vähäpäästöiselle lentomatkalle...

Mitä, jos poikkeustila, valmiuslaki ja kännykän sijaintitietojen käyttö liikkumisrajoitusten valvonnassa johtuisikin siitä, että olisimme valinneet eduskuntavaaleissa valtaan puolueen tai puolueet, jotka haluaisivat rajoittaa kansalaisten tai muiden maassa laillisesti olevien ryhmien oikeuksia? Nyt valmiuslaki otettiin käyttöön hämmästyttävän yksimielisesti terveysperustein. Mutta, jos ei olisikaan ollut mitään todellista tarvetta, vaan enemmänkin valtapuolueiden halu kontrolloida kansalaisten elämää, siis vähän niinkuin Pohjois-Koreassa.

Piikkilanka-aita. Kuvalähde: Pixabay.

Jos Uudenmaan alueella nousisi mellakoita, rähinää tai laajoja levottomuuksia? Jos tuollaisessa tilanteessa kokisin elämän uudella Uudenmaan hallintoalueella ahdistavaksi sekä kansalaisoikeuksia ja sananvapautta rajoittavaksi? Jos uusi hallinto alkaisi vainoamaan minua tai perhettäni? Syynä voisi olla mielipiteet, kieli, uskonto, sukupuoli tai vaikka silmien väri - syyhän voi olla vaikka kuinka irrationaalinen tahansa. Jos jostain, vaikka hiusten pituudesta johtuen, uusi hallinto katsoisi, että olen uhka alueen turvallisuudelle? Mitä, jos haluaisinkin loikata toiseen valtioon, ehkä tarkoituksena hakea turvapaikkaa. Mitä tekisin? Kaivaisinko DDR:n malliin tunnelin rajalinjan ali? Lähettäisinkö yhden lapsista, sen vahvimman, joka todennäköisesti selviäisi vaarallisesta matkasta salakuljettajien ja hyväksikäyttäjien käsistä kohti turvallisempaa tulevaisuutta? Uskaltaisinko sulloa koko perheen pieneen soutuveneeseen ja soutaa pimeässä kohti turvasatamaa? Mistä tietäisin milloin olisimme turvassa? Ottaisinko suuren riskin ja perheen voimin hiipisimme piikkilankojen välistä kohti vapautta? Emme välttämättä tietäisi onko raja miinoitettu ja ammuttaisiinko meidät kyselemättä sen enempää.

Mikä siis erottaa nykyisen tilanteen siitä pahemmasta skenaariosta? Ja voimmeko olla aivan varma, että sellaista pahempaa skenaariota ei Suomessa koskaan tulisi? Miten siis pitää huolta tästä oikeusvaltiosta, demokraattisesta yhteiskunnasta, että se kestää eikä sitä kaapattaisi jonkun tekosyyn varjolla?

Näin pitkälle siis mielikuvitukseni lensi. Sitten ajatukseni muuttuivat painajaiseksi. Enkä ollut edes kovin kaukana todellisuudesta. Uutiset vaikkapa Unkarista ovat huolestuttavia, poikkeustilanteen vuoksi oikeuksia kavennetaan ihan oikeasti ja pysyvästi. Kuinka nopeasti demokratia onkaan syöty? Saati Venäjällä, jossa demokratiaa on tuskin edes ollut. Naisten ja vähemmistöjen oikeudet katoavat ensimmäisinä. Kova politiikka on rajoituksia, kuria ja järjestystä.

Poikkeustilanormaalin aikana on kirkastunut se, mikä elämässä on oleellista ja tärkeää. Ne ovat läheiset, turvalliset ja rakkaat ihmiset. Oikeus olla oma itsensä ilman pelkoa. Mahdollisuus toteuttaa unelmiaan, nauttia puhtaasta luonnosta, matkustaa kohtuudella. Kohdella oikeudenmukaisesti ja kunnioittavasti itseään, muita ihmisiä, eläimiä ja ympäröivää luontoa.

Kaipaan halauksia tässä vinksahtaneessa maailmassa, haluan mennä ryhmätanssitunneille ja nauraa silkasta elämisen riemusta, kun näen kauempana asuvia läheisiäni. Korona on kirkastanut elämän ainutlaatuisuuden.

Toivon todellakin, että koronan jälkeinen uusi normaali ei olisi painajaista vaan parannettu painos oikeusvaltiosta. Enemmän rakkautta, toivoa ja luottamusta. Enemmän elämää.

Mitä sinä toivot koronan jälkeisessä elämässä, siinä paremmin vinksahtaneessa?

Johanna, vinksahtaneesti etänä

Matkalla

Matkustin vuoden ensimmäisenä päivänä junalla. Siinä ohikiitäviä maisemia tuijotellessa oli hyvä hetki tuumailla elämää. Elämähän on matkantekoa, sarja erimittaisia etappeja, matkasuunnitelmia ja toisinaan asemalla odottelua.

Meistä jokainen tekee omaa matkaansa. Matkakumppaneina on joukko erilaisia ihmisiä eri aikoina. Kukaan matkakumppaneista ei ole seurassamme koko matkaamme, vain etappeja - yhden tai useamman.

Joskus voi tuntua siltä, että matkustaa ihan väärässä seurassa, väärään suuntaan ja väärään aikaan. Siinä menee usein tovi ihmetellessä, että kuinkas tässä näin kävikään. Sitten miettii vaihtoehtoja hätäjarrun käytöstä alkaen, että voisi taas matkustaa oikeaan suuntaan ja paremmassa seurassa. Joskus on sinniteltävä, että löytyy sopiva asema vaihtoa varten.

Aina ei voi valita matkaseuraa. Joskus käy niinkin, että toivottu matkaseura ei haluakaan matkustaa samaan suuntaan tai ei ainakaan sinun kanssasi. Kirpaiseehan sekin, nähdä toinen onnellisesti toiseen suuntaan matkustamassa. Ei auta, vaikka koko matkustuskauden piletit oli mukana, niin matka voi lähteä eri suuntiin. Jokainen on kuitenkin vastuussa omasta matkastaan. Toisen puolesta ei voi matkustaa.

Vääjäämättä koittaa sekin hetki, kun matka itse kullakin tulee päätepisteeseensä. Matkakumppania voi saattaa lähtöportille asti, muttei sen pidemmälle. Mitä sen jälkeen tulee, se selviää meille matkaa jatkaville vasta myöhemmin. Viimeinen kuulutus tulee jokaiselle jossain vaiheessa. Joskus matkaaja tai matkaseura ehtii siihen valmistautua, joskus ei. Matkantekoon kuuluu myös hyvästely, jälleennäkemisen toivossa useimmiten.

Päättynyt vuosi 2019 oli omalta osaltani aikamoinen matka, etappeja eri suuntiin, eri kokoonpanoilla. Tuli uusia matkakumppaneita ja niistä iloitiin. Viime vuonna saateltiin ja hyvästeltiin myös viimeisellä portilla. Meillä muilla matka jatkuu.

Matkalla olo on elämää, ei vain etappipysäkit. Jos ei nauti matkanteosta, ei etapeillakaan ole merkitystä.

Johanna, matkalla tänäänkin