Vinksahtanut maailma

Olemme eläneet jo muutaman viikon ajan poikkeustilassa. On ollut aika hurja juttu huomata, että kuinka nopeasti poikkeustilasta ja liikkumis- ja kokoontumisrajoituksista on tullut uusi normaali. En enää juurikaan ihmettele ihmisen mukautumiskykyä mitä omituisimpiin olosuhteisiin. Jos aikoo elää, niin pitää pystyä elämään vaikka kuinka vinksahtaneessa maailmassa.

En halua verrata nykytilannetta Uudellamaalla siihen, että eläisimme pakolaisleirissä, vankilassa tai Pohjois-Koreassa, mutta olen antanut mielikuvitukselleni luvan vähän lentää. Tervetuloa mukaan pienelle vähäpäästöiselle lentomatkalle...

Mitä, jos poikkeustila, valmiuslaki ja kännykän sijaintitietojen käyttö liikkumisrajoitusten valvonnassa johtuisikin siitä, että olisimme valinneet eduskuntavaaleissa valtaan puolueen tai puolueet, jotka haluaisivat rajoittaa kansalaisten tai muiden maassa laillisesti olevien ryhmien oikeuksia? Nyt valmiuslaki otettiin käyttöön hämmästyttävän yksimielisesti terveysperustein. Mutta, jos ei olisikaan ollut mitään todellista tarvetta, vaan enemmänkin valtapuolueiden halu kontrolloida kansalaisten elämää, siis vähän niinkuin Pohjois-Koreassa.

Piikkilanka-aita. Kuvalähde: Pixabay.

Jos Uudenmaan alueella nousisi mellakoita, rähinää tai laajoja levottomuuksia? Jos tuollaisessa tilanteessa kokisin elämän uudella Uudenmaan hallintoalueella ahdistavaksi sekä kansalaisoikeuksia ja sananvapautta rajoittavaksi? Jos uusi hallinto alkaisi vainoamaan minua tai perhettäni? Syynä voisi olla mielipiteet, kieli, uskonto, sukupuoli tai vaikka silmien väri - syyhän voi olla vaikka kuinka irrationaalinen tahansa. Jos jostain, vaikka hiusten pituudesta johtuen, uusi hallinto katsoisi, että olen uhka alueen turvallisuudelle? Mitä, jos haluaisinkin loikata toiseen valtioon, ehkä tarkoituksena hakea turvapaikkaa. Mitä tekisin? Kaivaisinko DDR:n malliin tunnelin rajalinjan ali? Lähettäisinkö yhden lapsista, sen vahvimman, joka todennäköisesti selviäisi vaarallisesta matkasta salakuljettajien ja hyväksikäyttäjien käsistä kohti turvallisempaa tulevaisuutta? Uskaltaisinko sulloa koko perheen pieneen soutuveneeseen ja soutaa pimeässä kohti turvasatamaa? Mistä tietäisin milloin olisimme turvassa? Ottaisinko suuren riskin ja perheen voimin hiipisimme piikkilankojen välistä kohti vapautta? Emme välttämättä tietäisi onko raja miinoitettu ja ammuttaisiinko meidät kyselemättä sen enempää.

Mikä siis erottaa nykyisen tilanteen siitä pahemmasta skenaariosta? Ja voimmeko olla aivan varma, että sellaista pahempaa skenaariota ei Suomessa koskaan tulisi? Miten siis pitää huolta tästä oikeusvaltiosta, demokraattisesta yhteiskunnasta, että se kestää eikä sitä kaapattaisi jonkun tekosyyn varjolla?

Näin pitkälle siis mielikuvitukseni lensi. Sitten ajatukseni muuttuivat painajaiseksi. Enkä ollut edes kovin kaukana todellisuudesta. Uutiset vaikkapa Unkarista ovat huolestuttavia, poikkeustilanteen vuoksi oikeuksia kavennetaan ihan oikeasti ja pysyvästi. Kuinka nopeasti demokratia onkaan syöty? Saati Venäjällä, jossa demokratiaa on tuskin edes ollut. Naisten ja vähemmistöjen oikeudet katoavat ensimmäisinä. Kova politiikka on rajoituksia, kuria ja järjestystä.

Poikkeustilanormaalin aikana on kirkastunut se, mikä elämässä on oleellista ja tärkeää. Ne ovat läheiset, turvalliset ja rakkaat ihmiset. Oikeus olla oma itsensä ilman pelkoa. Mahdollisuus toteuttaa unelmiaan, nauttia puhtaasta luonnosta, matkustaa kohtuudella. Kohdella oikeudenmukaisesti ja kunnioittavasti itseään, muita ihmisiä, eläimiä ja ympäröivää luontoa.

Kaipaan halauksia tässä vinksahtaneessa maailmassa, haluan mennä ryhmätanssitunneille ja nauraa silkasta elämisen riemusta, kun näen kauempana asuvia läheisiäni. Korona on kirkastanut elämän ainutlaatuisuuden.

Toivon todellakin, että koronan jälkeinen uusi normaali ei olisi painajaista vaan parannettu painos oikeusvaltiosta. Enemmän rakkautta, toivoa ja luottamusta. Enemmän elämää.

Mitä sinä toivot koronan jälkeisessä elämässä, siinä paremmin vinksahtaneessa?

Johanna, vinksahtaneesti etänä