Kävin isänpäivänä yksin kävelyllä niissä maisemissa, teillä ja poluilla, joissa muistan kävelleeni isäni kanssa joskus kauan sitten.
Isäni luki paljon ja häneltä jäi paljon kirjoja. Keskustelimme ennen hänen kuolemaansa kirjoista. Hän sanoi, että ne ovat olleet hänelle tärkeitä ja merkityksellisiä teoksia, mutta meillä jokaisella on omat erilaiset kiinnotuksen kohteemme, eikä toiselle tärkeä kirja ole välttämättä toiselle kummoinenkaan opus.
Kirjojen läpikäymisessä meni aikaa. Niitä sai tulla hakemaan ja hakijoiden kanssa saatettiin vaihtaa joku hyvä muisto isästä tai ajatus teoksen aihepiiristä. Kirjat yhdistivät sillä kertaa meitä erilaisia ihmisiä erityisellä tavalla. Kirjoja läpikäydessä en voinut enää kysyä isältä, että miksi juuri tämä teos oli hänen kirjahyllyssään. Oliko se jäänyt sinne sattumalta, alelaarin virheostoksena - vai oliko siinä joku kiinnostava henkilöhahmo tai teema? Kirjat hyllyssä olivat hiljaa. Toki joissain kirjoissa oli alleviivauksia, klemmareita kirjanmerkkeinä tai lehtileikkeitä sivujen välissä, mutta muuten kirjat olivat hiljaa.
Hiljaisuus on myös hyvä asia, se kirkastaa ajatuksia. Metsäpolulla kävellessä tajusin, että vaikka kuinka luulemme tuntevamme jonkun ihmisen, niin emme kuitenkaan tunne. "Lukea toista kuin avointa kirjaa" - toivottavasti näin ei ole, meissä saa olla omat haaveemme ja haavamme, jossain sivumarginaalissa, rivien välissä.
Meissä on perittyjen geenien tai yhdessä vietettyjen vuosien vuoksi paljon yhteisiä piirteitä vanhempiemme kanssa. Emme kuitenkaan kulje samoissa askelissa. Ei voi asettaa askeleitaan edeltämenneiden askeleiden tahtiin. Joskus askeleet osuvat yhteen, joskus ne menevät rinnakkain, joskus risteävät, joskus ne lähtevät eri suuntiin. Samasta matkasta voi vain olla kiitollinen, mutta jokaisella on kuitenkin oma matkansa ja omat askeleensa.
Hyvää isänpäivää kaikenlaisille isille ja kaikenlaisille lapsille!
Johanna
