Vilkunpihtaajat

Suomen autoilijakansa on jo toipunut ensijärkytyksestä, kun talvi tuli taas ja yllätti tielläliikkujat. On aika avautua autoista tai kuljettajiksi kutsutuista ihmisistä ratin ja selkänojan välissä. Minulla on ollut ilo seurata pelkääjän paikalla nykysuomalaista ajokulttuuria kuluneen kesän ja syksyn aikana, kun olemme esikoisen kanssa suhanneet Suomen eri teitä ajo-opetuksen merkeissä. Virallisesti olen opettanut lastani ajamaan autolla, mutta luulenpa itsekin oppineeni jotain näiden kuukausien aikana.

Pyrin yleensä välttämään yleistyksiä ja ihmisten lokeroimista ulkoisten seikkojen takia, mutta nyt lähtee niin sanotusti lapasesta ihan urakalla. Opetusluvalla opettamisen aikana olen joutunut tarkastelemaan omaa ajamistani sekä huomioimaan muiden autoilijoiden liikennekäyttäytymistä. En väitä olevani tavallista parempi kuski, mutta ehkä turvallisuustietoisempi. Tykkään turvaväleistä ja reiluista ohitusvaroista. Minusta on kivaa ajella sillä tavoin, että jos hirvi pölähtää edessäni ajavan eteen, niin minulla olisi maantienopeuksilla mahdollisuus jopa jarruttaa tai tehdä muu sopiva väistämismanööveri. Tähän minun rakastamaan turvaväliini on tietysti tunkua.

Suomessa näyttäisi olevan ikävän yleinen sellainen ajokulttuuri, että ohitettaessa tuupataan oma auto ihan juuri ohitetun auton eteen. Jos ohitettu auto on kaltaiseni turvavälifanaatikko, se tietysti joutuu hiljentämään omaa vauhtiaan saadakseen himoitsemansa turvavälin, jolloin se taas saa ketjuohitusreaktion uusiutumaan. Viuh ja eteen ja hidastus. Viuh ja eteen ja hidastus.

Toinen vielä yleisempi autoilijaryhmä on vilkunpihtaajat. He antavat ymmärtää, mutteivat ymmärrä antaa. Vilkku on heidän autoissaan tieliikenteen katoava luonnonvara, siispä vilkkua näytetään, jos ollenkaan näytetään, maksimissaan kolme vilkahdusta. Eli viuh, vink-vink-vink, eteen ja hidastus. Viuh, vink-vink-vink, eteen ja hidastus. Ihmettelin tätä tovin, kunnes kuulin uudempien autojen omistajilta, että uusissa autoissa yksi vilkkutangon nytkäytys aiheuttaa kolme vilkunvälähdystä. Jos vilkkutangon nytkäytys mahdollistaisi vain yhden vilkunvälähdyksen, niin luulenpa senkin riittävän näille vilkunpihtaajille. Vilkkua ei siis käytetä ennakkoon ilmoittamaan tulevasta kaistanvaihdoksesta tai kääntymisestä. Mitäpä sitä omista menemisistä muille kertomaan. Unohtuuhan se vilkku välillä turvavälifanaatikollakin, mutta harvoin, sillä tykkään vilkun äänestä.

Kokonaan oma lukunsa on valkoinen ärsytyskolmio auton takana. Siis se tasasivuinen valkoinen kolmio, joka osoittaa sen, että auton ratin takana on sillä hetkellä ajo-opetusta saava henkilö. Henkilö siis opettelee ajamaan liikenteessä. Autokoululainen tai opetusluvalla opetettava, useimmiten nuori henkilö. Henkilö, jolle ei tarvitse näyttää mieltä ja kiukutella. Hän kyllä oppii ikävän nopeasti muutenkin, että liikenteessä on valtavasti ääliöitä, jotka vaarantavat mahtailevalla ajotavallaan muiden turvallisuuden ja joiden ajotaidon soisi tarkistettavan mahdollisimman nopeasti.

Ja vielä se suurin yleistys. Saksalaiset laatuautot (enkä nyt tarkoita volkkareita tai ooppeleita) ja niiden kuskit ovat antimestareita ohitustilanteissa. Vaikka moottoriteillä olisi tilaa silmänkantamattomiin, niin äkkiä eteen kolmen vilkun taktiikalla. Mitä kalliimpi auto alla, sen vähemmän näköjään liikenneälliä päässä. Villi veikkaukseni on, että suurin osa näistäkin kuskeista kuvittelee olevansa keskivertoa parempia kuljettajia. Ehkä tärkein asia, jonka opin lukiessani omaa teoriakoetta varten on, että jokainen tekee virheitä, myös liikenteessä. Maltillisella tilannenopeudella ja turvaväleillä vähennetään virheiden fataalisuutta. Armollisella liikenneasenteella on helppo myös päästää ruuhkaisista risteyksistä auto oman auton eteen ja kävelijä suojatielle.


Lopuksi pari pikku pyyntöä: Autoilijat, tarkistakaa ajovalot ja kävelijät, muistakaa ne heijastimet! Vaikka olette muuten ihan loistavia tyyppejä, niin ilman valoja ja heijastimia olette ihan pimeitä.

Turvallisia kilometrejä kaikille tielläliikkujille!

Johanna, turvavälifanaatikko