Itsearmollinen ihminen

Itsetunto, itseluottamus, itsevarma, itsesääli, itsemurha, itsearmo. Viisi ensimmäistä on tuttuja ja tunnettuja suomalaisia sanoja. Suomalaisia on moitittu huonosta itsetunnosta. Meitä on rohkaistu luottamaan itseemme ihmisinä ja kansakuntana. Itsevarma on sana, jota ei vallan yleisesti liitetä suomalaisiin tai suomalaisuuteen. Itsevarma haiskahtaa itsekehulta ja se on jo melkein synti suomalaisille. Itsesäälin vaivumme aika ajoin sekä ihmisinä että kansakuntana. Itsemurha on itsessään suuri suru. Se on yhden ihmisen hätähuuto, joka koskettaa koko perhettä ja lähipiiriä.

Itsearmo on melkein uusi sana tai ainakin liian vähän käytetty. Jospa se tulisi Suomen satavuotisjuhlien kunniaksi paremmin käyttöön. Ihminen, joka on armollinen itselleen, on sitä myös toisille. Itsearmo on lupa hengähtää. Itsearmo hiljentää suorituspaineet, kilpailukykyvaatimukset, elämän hektisyyden, jatkuvan tekemisen ja olemisen non-stop kaikkialla kokoajan.

Itsearmo silittää sielun poskea, kysyy "miten jaksat, vai jaksatko ollenkaan?". Itsearmo sallii ihmisen levähtää ja kerätä voimia. Itsearmo ei ole laiskuutta tai hälläväliä-asennetta. Itsearmo on itsemyötätunnon sielunveli. Käsi kädessä itsearmo ja itsemyötätunto hellivät herkkäsieluista elämän matkalaista.

Miltä näyttää itsearmollinen ihminen? Miten sellaisen voi tunnistaa? Itsearmollinen ihminen on sellainen, joka katsoo itseään lempeästi ja hyväksyvästi. Ihminen, joka puhuu itselleen kauniisti ja kannustaen. Ihminen, joka kohtelee itseään kunnioittavasti ja rakkaudella. Ihminen, joka ei muistele epäonnistumisiaan pilkaten ja rangaistakseen itseään, vaan ottaa vain opiksi. Itsearmollinen ihminen oppii päästämään irti sellaisesta, mikä vain vahingoittaa ihmistä. Joskus se voi tehdä kipeää, mutta se kannattaa.

Elämä ei ole täydellistä eikä täydellistä ihmistäkään löydy maailmasta. Olemme kaikki joskus ja jossain haavoitettu, säröillä ja pikkiriikkisen vinksahtaneita ja vajavaisia. Sellaisina siis aivan tavallisia ihmisiä. Kaikki ovat joskus kompuroineet, pettyneet toiveissaan ja pettäneet muiden odotuksia. Puolet tämänkin maan synkkyydestä poistuisi, kun ihmiset puhuisivat itselleen yhtä rohkaisevasti kuin parhaimmalle ystävälleen. Kyllä se siitä.

Itsearmollisen minän vastakohta on suorittaja-sinä. Suorittaja-sinä kysyy, että oletko ansainnut lepoasi. Itsearmollinen-minä sallii sinun levätä, oletpa sitä ansainnut tai et. Sinun pitää levätä, jos lepoa tarvitset. Lepoa ei tarvitse ansaita. Suorittajan ääntä on hyvä vaimentaa. Maailman melskeessä ihminen tarvitsee lepoa, sillä ilman lepoa on levotonta. Jos taas on levotonta, niin silloin ei ole rauhaa. Ja sitähän ihminen tarvitsee - rauhaa. Rauhaa ensin itsensä kanssa, sitten muiden ja lopulta maailman. Kätevää, eikö totta?

Kaikki alkaa siitä, että opit puhumaan itsellesi niin kuin parhaalle ystävällesi. Kyllä se siitä.

Itsearmollinen ihminen uskaltaa kokeilla, keksiä, oivaltaa, etsiä ja iloita. Kun ei ole pakko hampaat irvessä pärjätä ja jaksaa, niin ihminen jaksaa kumman helposti ihan vain silkasta elämisen ilosta. Kyllä se siitä!

Aattelepa seuraavaa: Itsearmollinen Suomi täynnä itsearmollisia ihmisiä. Vau, mikä vuosisata tulossa!

Itsearmollista viikkoa!

Johanna