Intiimi suhde

Tässä vaiheessa, kun blogielämää on vietetty puolisen vuotta, voinkin avautua intiimistä suhteestani.

Se on mukana melkein kaikkialla ja ihan käden ulottuvilla. On orpo olo, jos sitä ei olekaan. Aamulla ekat hipaisut ja illalla viimeiset vilkaisut. Se on oman muistin jatke, almanakka, laskin, taskulamppu, kamera ja muutenkin kaikin puolin kätevä pikku vekotin.

Jos et vielä arvannut, niin armas kamuni on taskukokoinen tietokone, jolla voi myös soittaa ja lähettää tekstiviestejä. Oma pikku älypuhelimeni. Hyvin lyhyessä ajassa suhteestamme on tullut tiivis, läheinen ja suorastaan koukuttava.

Kiitos Nokia - connecting people - minulla on kännykkä ja sosiaalinen verkosto. Ja kyllä, kännykkä ja verkostoni tekee minut onnelliseksi. Nykypuhelin on hyvin persoonallinen esine, intiimimpi kuin hammasharja. Otapa kokeeksi perheen teinin puhelin hetkeksi käteen. Nanosekunnin murto-osassa olet kuulustelun kohteena: "MIKSI sinulla on MINUN puhelimeni?" Et tule tekemään sitä uudestaan, paitsi ärsytystarkoituksessa. Testattu on.

Suhde puhelimiin on muuttunut vuosikymmenten aikana. Olen kekkosenajan lapsia. Perheissä oli yksi L.M. Ericssonin kiekkovalintainen puhelin, meillä se oli vihreä. Jo sanana puhelin on ihana. Puhe ja elin. Kielitoimiston sanakirjasta löytyy paljon huikeita puhelin-alkuisia sanoja, jotka ovat kadonneet historian hämäryyteen: puhelinkoje, puhelinlanka, puhelinkioski.

Puhelu vaati useita äänekkäitä toimintoja lankapuhelinajalla. Nosta luuri. Odota valintaääntä. Voi sitä epäonnen määrää, jos puhelinnumerossa oli paljon ysejä ja nollia. Hurrrr, hurrrr. Hälytysääni. Yleensä, kun jonnekin soitettiin, niin aina joku vastasi puhelimeen. Olivatko ihmiset enemmän kotosalla 70- ja 80-luvuilla?

Muistan, kun veli oli intissä ja soitimme iltaisin komppanian ainoaan puhelimeen. Hurrr, hurrr. Tuut-tuut-tuut. Ja uudestaan hurr, hurr, hurr ja tuut-tuut-tuut. Ja uudestaan hurr, hurr, hurr ja tuut-tuut-tuut. Ja uudestaan ja uudestaan, kunnes linja vihdoin vapautui ja joku päivystävä varusmies vastasi.

Jossain vaiheessa meillekin tuli näppäilypuhelin, johon saatiin myös jatkojohto. Olin juuri silloin teini-iässä. Oli niin mahtavaa päästä omaan huoneeseen puhumaan kavereitten kanssa.

Aikaa kului, saimme langattoman puhelimen. Tämä oli jo niin siistiä, että kotona saattoi liikkua ja puhua puhelimessa samaan aikaan. Liekö tästä syystä, en malta edelleenkään millään pysyä paikoillani, kun puhun puhelimessa. Kävelen pitkin kotia tai lähden kävelylle. Voi sitä vapauden hurmaa!

Sitten koitti puhelinhistoriani varsinainen kehitysharppaus, kun vanhemmillani oli autossa autopuhelin. Ei tarvinnut olla aina kotona puhumassa puhelimessa, saattoi olla autossa ja puhua puhelimessa.

Eka kännykkäni oli puolenkilon painoinen, nokialainen tietenkin. Tekstiviestitoiminto oli kuulentoon verrattavissa oleva saavutus. Vuosien saatossa puhelimet pienenivät, kunnes joitain vuosia sitten hankin ensimmäinen älypuhelimeni. Otin lastenkin silmissä kertaharppauksen dinosaurusajasta digiaikaan, tai lähinnä normiaikaan heidän näkökulmastaan. En enää ollut nolo.

Kun ensimmäinen älypuhelimeni päätti hajota ilman ennakkovaroituksia, otin tarkoituksella hetkeksi käyttöön ihan tavallisen puhelimen, sellaisen, jolla pystyy soittamaan ja lähettämään tekstiviestejä. Kätevää, mutta ahdistavaa. Riippuvuusoireita ilmeni viikkojen ajan, kun oikealla etusormella piti tökkiä vasenta kämmentä.

Nyt elelen taas onnellista arkea älypuhelimeni kanssa. Tosin välillä risoo tämä läheisriippuvuus. Sitä vaan ei voi päästää kovin pitkäksi aikaa silmistään. Ehkä on hyvä ottaa vähän etäisyyttä ja tehdä omia juttuja. Kännykkä voi hoidella omia päivityksiään ja minä omiani. Ehkäpä on hyvä hetki lähteä päivittämään omaa sosiaalista verkkoaan ihan kasvotusten.

Ollaan yhteyksissä!

Johanna